Maailman tärkein kodinkone

on tässä taloudessa kahvinkeitin. Ilman sitä ei vaan pärjää. Kaiken muun voi korvata. Veden voi lämmittää kattilassa ja ruoan vaikka avotulella, astiat ja vaatteet voi pestä käsin, ruoat laittaa maakuoppaan... Mutta kahvinkeitin täytyy olla. Toki keittäminen onnistuu kattilallakin, mutta joistakin asioista mä en tingi, kiitos vain.

Ookkonää Oulusta? Keitettäskö me kahavia?

Kuten kuvasta näkyy, kofeiinimyrkytämme itsemme tummapaahtoisella Presidentillä. Miksi? Yksinkertaista. Mikään muu ei maistu yhtä hyvältä. Lisäksi suurin osa muista kahveista närästää pahemmin ja tummapaahtoisessa kahvissa on vähemmän kofeiinia. Kaipa jonkun mielestä kuulostaa tekopyhältä jeesustelulta juoda vähäkofeiinista kahvia, mutta hei; sentään emme juo kofeiinitonta. Se on nimittäin järjetöntä.
Maidosta olemme osin eri mieltä. Mä tykkään käyttää melko reilusti (sen verran, että kahvi jää lämpimähköksi tai vähän viileämmäksi) ja Peikko jossain määrin vähemmän (lämmintä, lähes kuumaa) ja toisinaan ei ollenkaan.

Aloitin kahvinjuonnin ollessani kolmentoista. Ehkä turhan aikaista, mutta olkoon. Sentään olen vähentänyt (pakosta) kolmesta yhteen kupilliseen päivässä. Kahvi kun sattuu edesauttamaan paniikkikohtauksia. Toki sen juomisen voisi lopettaa kokonaan, mutta täytyyhän ihmisellä jonkinlaisia paheita olla. Siispä en suostu luopumaan aamukahvista. Jos lopettaisin vedoten vain ja ainoastaan siihen, että tahdon vältellä paniikkikohtauksia keinolla millä hyvänsä, saisin saman tien unohtaa myös sokerin, syömisen, ulos menemisen, ajattelemisen ja elämisen. Ja ei, teen litkiminen ei auta asiaa, kokeiltu on. Juon teetä vain silloin, kun olen kipeänä - tai jos haluan sellaisen fiiliksen.

Pakko kyllä sanoa, että yksi maailman parhaimmista tuntemuksista on se, kun istuu aamulla parvekkeella kahvia juoden, tarkistaa kukkien voinnin ja ihmettelee maailman menoa. Vaikka se maailma sitten koostuisikin autoista, siitepölystä, meluavista lapsista ja pesimäintoisista linnuista.

Karvainen ikiliikkuja

Tuo ihana, sohvan vieressä tuhiseva mustavalkoinen kasa raajoja, korvia ja kuonoa on nimeltään Brynja. Se on kesäkuussa kaksi vuotta täyttävä narttu, melko mahdollisesti metsästyskoirasekoitus, joka on alun perin kotoisin Rodokselta.

Olimme Peikon kanssa pitkän aikaa miettineet, että oma koira olisi kiva. Ensinnäkin mä olen tottunut siihen, että taloudessa pyörii nelijalkainen haukkueläin ihan jo siitä syystä, että äidin luona asuessani olin elänyt ensin suomenajokoiran ja myöhemmin myös ajokoira-saksanpaimenkoira -sekoituksen kanssa. Ja sitten vielä myöhemmin pelkästään jälkimmäisen.

Rekku-pappa, sydäntenmurskaaja, pelonpoistaja, sylinvalloittaja. Paremmille metsästysmaille 2010



Peto, hurja pelkääjä, rauhoittunut kauhukakara, "mörmöttäjä" jo vuodesta 2008
 Molemmat kuvat Petsiestäni

Sen lisäksi Peikko oli jo jossain määrin päässyt eroon kammostaan pölyhuiskua suurempia koiria kohtaan. Suurin syy oli varmaankin se, että me pyörittiin aika paljon mun ja äidin luona ja Petoa pelotti enemmän kuin Peikkoa ensimmäiset pari päivää, kunnes tuo pikkuinen sitten tuli meidän viereen yöksi, kun me varmasti molemmat nukuttiin. Siitä me se aamulla löydettiin, Peikon jalkopäästä.

Lisäksi me molemmat ollaan varsin laiskoja liikkujia. Kyllähän se ulkona kävely mukavaa on, mutta kunnollinen motivaattori puuttui. Minkä lisäksi sellainen vastuu mikä koiran pitämisen mukana tulee kasvattaa henkisesti. Se ei tietenkään ole itsestäänselvyys enkä mä suosittele ihmisiä ottamaan koiraa "ihan vaan sen takia", mutta meillä se on toiminut.

Jo alussa meille oli selvää, millaista koiraa me ei ainakaan olla hommaamassa (niiden lamppuharjojen lisäksi). Ehdoton ei nartuille, mielellään ei mitään metsästysviettiä ja katsellaan vain ja ainoastaan Suomesta. Niin, ja sen täytyy olla leikattu.
No jaa. Tuossahan tuo nyt köllii. Me ollaan säästämässä sterilointiin.


Kuva ei ole tältä päivältä, mutta eipä se joulusta ole mihinkään muuttunut... Pieni berserkki
Lähteenä oma Instagram

Tuo pieni tuholainen on kaikeksi onneksi myös ystävystynyt Pedon kanssa. Poika kun rauhoittui huomattavasti siinä vaiheessa kun kastrointi oli tehty. Veikkaisin, että se on pääsyy sille, miksei Peto ole moksiskaan siitä, että Brynja määrää kaapin paikan. Kunhan pentu ei ala ihan nenille hyppiä, siis.
Nämä tutustutettiin toisiinsa koirapuistossa. Pedon kanssa tuossa lähimmässä puistossa on tullut käytyä todella harvoin ja Brynjalle se oli ensimmäinen kerta, joten paikka ei ollut kummallekaan "reviiriä". Ja kaikki sujui loistavasti. Ensimmäiseksi tietenkin nuuskuteltiin pitkä tovi, sen jälkeen neiti lähti ravaamaan aitausta ja tekemään tarpeitaan, ja isompi riiviö seurasi kohteliaan välimatkan päässä. Parin minuutin päästä alettiinkin jo leikkipainia, höristä ja juosta kilpaa.

Sen jälkeen kaikki onkin toiminut loistavasti. Totta kai nämä on olleet aina vähän mustasukkaisia, jos emäntä huomioikin "sitä toista", mutta sen suuremmilta kahinoilta ollaan kyllä vältytty.


Parhaat kaverit
Lähteenä Peikon Instagram 

Brynjan (ja varmasti myös Pedon) edesottamuksista tulette kyllä kuulemaan vielä paljon lisää. Neiti kun osaa piristää harmaintakin arkea sopivalla annoksella hurttahuumoria.

Operaatio parveke

Kaikki alkoi pienimuotoisesta alkutalven projektista. Mulla oli suunnitelmana ruokkia lintuja talven yli. Ajattelin, että nyt kun kerran asun paikassa, missä on oma parveke, voisin yhtä hyvin toteuttaa ajatukseni. No, talipalloja kaupasta kiikuttaessani tulin unohtaneeksi yhden pienen seikan. Linnut sotkevat uskomattoman paljon. Jaksoin kuunnella avokkini (kutsukaamme häntä Peikoksi) valitusta aiheesta ehkä kaksi viikkoa. Sen jälkeen lupasin siivota parvekkeen keväämmällä ja lakkasin ruokkimasta tirpusia ihan vain siitä syystä, että urakka olisi sitten pienempi.

Talvi on ollut onneksi verrattain lyhyt, ja päätimme vihdoin ottaa parvekkeen siivoamisen projektiksi eilen. Työ ei ollutkaan niin suuri ja vaivalloinen kuin olin kuvitellut. Allergiakaan ei kiusannut niin pahasti kuin olin kuvitellut. Muutama tunti siinä vierähti ja edelleen pitäisi viedä roskia ja muuta mukavaa, mutta suurin urakka on ohi. Eli lattia, lasit ja kaiteet on jynssätty mäntysuopaliuoksella sisäpuolelta, kuolleet kasvit pistettiin pois ja muutamia on yritetty vähän elvyttää, parvekekoristeet (kivet, karkotinlepakko ja muuta sälää) on pesty ja uudet kukat on istutettu. Hyvällä tuurilla sieltä pitäisi kasvaa mustasilmäsusannaa ja karpaattienkelloa. Lisäksi meiltä löytyy murattia ja ruohosipulia. Basilikaakin, jos se on hengissä vielä siinä vaiheessa, kun ilma on sille tarpeeksi lämmin ulkona kasvamiseen.


 Parvekekalusteet pääsivät omalle paikalleen, ja Peikko sai laitettua meidän jouluvalot nätisti esille



Puutarhapuoli ei näytä yhtä hyvältä, mutta ehkäpä ajan myötä. Kunhan muistan kastella kukat...

 
Työn jälkeen pitikin sitten heti juoda ensimmäiset parvekekahvit tälle vuodelle.

(Kaikki kuvat löytyvät myös Instagramistani)

Hei ja tervetuloa!

Niin, tuolla tavalla ihmiset usein otetaan vastaan, kun he saapuvat uuteen paikkaan. Mä sen sijaan taidan todeta kaiken oleellisen kahdella sanalla:

Koittakaa kestää!

 Olisi luvattoman helppo sanoa, ettei tämä ole sellainen tavanomainen nuoren naisen blogi, että mä en sellaiseen pysty, mä olen yks miljoonasta. Niinhän kaikki nykyään sanoo. Minkä lisäksi se tarkoittaa nykyään, että maailmassa on suunnilleen 7 000 samanlaista "uniikkia" ihmistä. Koita siinä sitten olla omaperäinen ja kiinnostava.
Mä kiellän olevani kumpaakaan. Maailmassa on monta samanlaista ihmistä kuin mä. Varmasti joku niistä pitää samankaltaista blogiakin. Miksi sitten vaivauduin aloittamaan?

Ensimmäinen syy on tuo sivupalkissakin näkyvä karvaeläin. Ei, ei se ensimmäinen vaan se siinä alempana. Se koiraksikin haukuttu eläin, joka tässä tapauksessa larppaa välillä niin kissaa, lehmää, porsasta kuin Dumboakin.
Brynja on kesäkuussa kaksi vuotta täyttävä tyttö, joka rakastaa elämää, syömistä, rapsutuksia, metsässä rymyämistä, syömistä, lelujen (ja toisinaan muidenkin tavaroiden) tuhoamista, automatkoja (mielellään pitkiä), herkkuja, mun ja avokin vieressä löhöilyä, luvattomissa paikoissa löhöilyä ja ruokaa. Ja syömistä. Vähemmän kivojen asioiden listalta löytyvät niin suihku, mopot, kovat äänet kuin remmirähjätkin. Tarkempi kuvaus seuraa lähipäivinä, koska tämä mustavalkoinen riiviömussukka tarvitsee vähintään yhden oman julkaisun, mielellään useamman.

Toisena syynä mainittakoon tuo otsikon "kammoista", mikä ei siis viittaa niihin harvapiikkisiin hiustenkidutuskapistuksiin vaan pään sisäpuolella tapahtuvaan riivaukseen. Vaivaudun harvoin kieltämään ongelmiani ja ennemmin kerron niistä heti alkuun avoimesti. Olen kyllästynyt ihmisiin, jotka eivät halua tai viitsi suhtautua ymmärtäväisesti mielenterveysongelmiin, ja yleensä tämän avoimuuden takia tällaiset henkilöt kaikkoavat aika tehokkaasti. Tällä tavoin molemmat osapuolet säästävät aikaa.
Mikä mua sitten vaivaa? Koska mun diagnoosit on paperilla pitkiä ja monivivahteisia, tiivistän ne yleensä kolmeen sanaan: masennus, ahdistus, paniikkihäiriö. Viimeisimmästä ei ole mustaa valkoisella, mutta yhdessä ammatti-ihmisten kanssa tämä on kuitenkin todettu oikeaksi.
Kaikki kolme ovat nykyään suhteellisen yleisiä ongelmia, ja tulette tässä blogissa kuulemaan enemmän kuin tarpeeksi sekä mun kamppailusta niiden kanssa kuin myös niistä pienistä asioista, mitkä olen todennut toimiviksi, jos yrittää elää edes vähän tavanomaista elämää. Lyhyesti sanottuna yritän siis jollain tasolla tarjota mahdollista apuani samojen ongelmien kanssa painiville.

Kolmas syy on mieletön rakkauteni kirjoittamiseen. Jos en kirjoita tarinoita (mistä kuulette vielä aivan varmasti), raapustan itselleni muistiinpanoja enemmän tai vähemmän turhista aiheista, laitan tärkeitä tapahtumia muistiin tai annan sormien nakutella pelkkää tajunnanvirtaa. On päiviä, jolloin saan aikaan helposti yli 5 000 sanaa proosaa. On päiviä, jolloin suurin saavutukseni on 140:n merkin twiitti tai muutama hassu tagi johonkin satunnaiseen kuvaan Tumblrissa. On päiviä siltä väliltä. Mutta ei ole olemassa päivää, jolloin mä en kirjoita sanaakaan.

No, siinäpä ne suurimmat. Ja tämä toimikoon myös esittelynäni. Olen huono niissä. Mikäli tahdotte tietää enemmän, voitte aina kysyä. Vastaan mielelläni asiallisiin kysymyksiin.
Totean myös näin alkuun, etten pyytele anteeksi mielipiteitäni tai puheitani, ellei siihen erityistä syytä ole. En pyri poliittiseen korrektiuteen joka käänteessä enkä nöyristele sellaisten edessä, jotka sellaista käytöstä vaativat. Olen äärimmäisen kärkäs ihminen ja ymmärrän sen myös muilta, mutta lupaan välttää turhaa ja tahallista palkokasvin hengitysteihin vetämistä yhtä kauan kuin lukijanikin. Ja jos joku kokee puheeni millään tavalla epämiellyttäviksi tai loukkaaviksi, blogiani ei todellakaan ole pakko lukea.

Tämän pidemmittä puheitta toivotan teidät tervetulleeksi seuraamaan elämääni.