Mitä tuli tehtyä?

Kesä on sujunut melko leppoisissa merkeissä, enkä ole viitsinyt suoda kovin montaa ajatusta blogin pyörittämiselle. Voisinkin nyt päivittää tilannetta. Eli tänä kesänä olen...

Saanut ensimmäisen lautanauhani valmiiksi melkein vuoden vitkastelun jälkeen...

...ja aloittanut uuden!

Sain myös viimein tehtyä huovutustyön, jonka suunnittelin pari vuotta sitten. Koko A4:n luokkaa

Uskaltauduin jopa bussiin (!) päästäkseni keskiaikamarkkinoille :) Älkää välittäkö väsyneestä ilmeestä, ompelimme viittoja ja huntuja aamuneljään. Koskaan ei voi valmistautua ajoissa!

Löysin kauniita paikkoja aamuisilla koiranulkoilutusreissuilla.

Ja täytin vuosia. Kiitokset salmiakkisuklaakakusta Peikolle! <3

Voin myös ylpeänä ilmoittaa, että olen suurimmaksi osaksi selättänyt ongelmani autossa matkustamisen suhteen. Se tuli todistettua viimeistään siinä vaiheessa, kun pääsimme Peikon ja Brynjan kanssa isäni luo seitsemänsadan kilometrin päähän. En muista enää kauhean tarkkaan kauanko vietimme siellä, mutta 'sopivasti' taitaa olla oikea vastaus. Näin sukulaisia ja ystäviä, joista suurinta osaa en ole nähnyt yli kahteen vuoteen. Vielä jäi muutama tapaamatta, mutta kyllä se siitä. 

Tuon reissun lisäksi olemme huristelleet pitkin poikin kotikaupunkia - sekä nykyistä että uutta! Tuleva kotiosoite löytyy huomisesta alkaen Kanta-Hämeestä, missä pyörähdimme katsomassa seuraavaa asuntoamme pari viikkoa sitten. 57 neliötä kuulostaa ruhtinaalliselta verrattuna 45:een ja 48:aan. Ja lasitettu parveke... Voimme siis laajentaa asuintiloja sinne lämpimällä säällä. Jos nyt asumme siinä niin pitkään. Saa nyt nähdä. Mutta positiivista oli se, ettei ainakaan sillä käynnillä tuntunut siltä, että siellä olisi ollut kosteutta tai hometta. Nuuskin nimittäin aika tarkkaan, ja olo pysyi aivan normaalina.

Niin. Tulevasta muutosta johtuen aktivaatioyritykseni saattavat tosiaan jäädä yrityksiksi, kunnes olemme ehtineet asettua taloksi.

Autoreissut eivät ole jääneet tähän. Alkukuusta käväisimme Tammisaaressa taidenäyttelyssä (ei matkan motiiveista sen enempää... Mutta upea se oli!) ja puolenvälin jälkeen Salossa, missä oli suunnilleen aikaisin mahdollinen aika käydä tekemässä passihakemus. Ruuhkaiset poliisiasemat... Nyt on sekin hoidettu. Kuten myös kontrolliverikoe. Tuloksista ei ole vielä soitettu, mutta mulla on asiaa tk-ihmisille muutenkin, joten hoidan sen huomenna. Kuten myös pankkireissun. 

Stressaavaa. Olen ollut pitkän aikaa täysin toimettomana ja elänyt hetkessä tietämättä mikä tai monesko päivä on menossa, ja nyt pitäisi muistaa kaikkea mahdollista kerralla. Muutto ei myöskään auta asiaa, koska se tarkoittaa työkkäriä ja soskua ja uutta pankkireissua. Ellei hommaa saa hoidettua tuolta toimistosta käsin. Jaa-a... Mutta sentään jotain positiivisiakin muistettavia asioita, nimittäin pääsen hommaamaan ihan uuden kirjastokortin! :3

Jospa sitä keskittyisi etsimään jonkun kivan dokumentin (tai pari...kymmentä) loppuillaksi ja aloittaisi pakkaamisen huomenna.

Lisää kirjoja

Päivä neljä oli pyhitetty suosikkikirjailijan huonoimmalle kirjalle. Tämähän on tietenkin makuasia eikä siitä kannata aloittaa tappelua. Tätä varten valitsin Eoin Colferin Artemis Fowl -sarjan. Pidän Colferin kirjoista ja itse sarjasta, mutta silläkin on heikoin lenkkinsä. Mun mielestä se on kuudes kirja, Aikaparadoksi. Se ei ole varsinaisesti huono, mutta jotenkin sitä lukiessa tuntui, että Colferilla alkoi loppua ideat kesken. En myöskään pidä siitä, että päähenkilöiden välille rakennetaan täysin turhaa romanssia.

Viidentenä päivänä etsittiin kirjaa, joka ei kuulu itselle/on jostain tai joltain lainattu. Omani lainasin Peikolta. En nyt tiedä voiko sitä oikeastaan laskea, mutta samapa tuo. Olen lukenut Sinisalolta häpeällisen vähän yhtään mitään. Ennen päivänlaskua ei voi on luonnollisesti tuttu (ja yksi suosikkikirjoista). Kädettömät kuninkaat on tullut myös luettua. Täytyy myöntää, etten odottanut Auringon ytimeltä paljoa. Onneksi olin väärässä.

Kuudes päivä: kirja jonka annan aina lahjaksi. No, valitettavasti mulla ei ole rahaa sellaiseen. Jos olisi, lahjakirjaksi valikoituisi ehdottomasti Erittäin tiukkojen tilanteiden käsikirja. Nimi puhukoon puolestaan.

Seitsemäntenä päivänä (tänään) muistellaan kirjaa, jonka oli unohtanut omistavansa. Jostain syystä olin unohtanut varhaisnuoruuteni suosikkikirjan, Petra Hammesfahrin Syysuhrin. Se ei ole mikään erityisen ylistettävä teos, mutta ihan mielellään sen parin vuoden välein lukee.

Kirjahyllystä poimittua

Tässä samalla (koska mullahan ei olisi muutakaan tekemistä, esim. tiskaamista) voisin näyttää, mitä kaikkea mun kirjahyllyistä löytyy. Törmäsin nimittäin tällaiseen Tumblrissa:

En omista kuvaa. Mun puolesta voitte lainata idean. Muistakaa käyttää tagia jos jaatte tämän sosiaalisessa mediassa :)

Ensimmäisenä päivänä oli siis tarkoitus näyttää lapsuuden lempikirja. Niitä oli monta, pakko myöntää, mutta yksi on aina ollut ylitse muiden. Tämä tuskin kaipaa sen suurempia esittelyjä.

 

 

Toisena päivänä etsittiin kirjaa, jonka (mun käsityksen mukaan) oli löytänyt hyvään hintaan, alkuperäishinnasta viis. Itselläni tämä on Sue Harrisonin Ensimmäiset ihmiset -trilogia, jonka kaverini löysi mukavaan kahden euron hintaan. Suomalainen ei kyseistä kirjaa enää myy, mutta on listannut sivuillaan hinnaksi 46,40 euroa. Ei siis ollenkaan huono löytö.

 

Kolmantena päivänä (eli mulle tänään) piti olla jotain sinistä. Tämäkään ei ollut mulle vaikea tehtävä, sinikantisia kun ei hyllystä kauhean montaa löydy. Mape Ollilan Nightwish on varmasti monelle ainakin nimeltä tuttu opus. Sain tämän isovanhemmiltani syntymäpäivälahjaksi vuonna 2006.

 

 

Saatte lisää lähipäivinä. Kunhan keksin, mitä kirjoja valitsen tuleville päiville...

Muutto on ohi!

Olimme jopa edellä aikataulusta. Peikon sisko tarvitsi autoa perjantaina tiettyyn aikaan, mutta olimme kaikkien odotusten vastaisesti valmiita paljon ennen sitä! Nyt kelpaa olla tyytyväinen. Virallinen viimeinen muuttopäivä siis oli lauantai, mutta sattuneista syistä (lakkiaishöminät) olimme siirtäneet deadlinen edelliselle päivälle. Brynja-parka oli aivan hämmentynyt kaikesta sähläämisestä, pakkaamisesta ja vouhottamisesta. Eihän se nyt käy järkeen, että tavarat lähtee ja mammat vie isoja laatikoita ja kasseja pois ja jättävät pienen koiran yksin aina vain kaikuvampaan ja tyhjempään kotiin... Viimeiset päivät piski viettikin sitten äidin ja Pedon kanssa. Oli helpompaa sekä sille että meille. Saattoi pitää jopa ovea auki ja lapata tavaraa käytävään ilman, että tarvitsi pelätä nelijalkaisen edesottamuksia.

Ja nyt mun ei tarvitse miettiä tavaroiden siirtelyä ja jakamista seuraavaan kahteen kuukauteen! Katsotaan sitten, kun pääsykoetuloksia alkaa sadella. Osa saapui jo, mutta ei niistä sen enempää vielä.

Bestikset <3

Nyt kaiken tämän sähläämisen jälkeen on melko voimaton ja väsynyt olo. Toisaalta, saa ollakin. Olimme ahkeria. Nyt on lupa ottaa rennosti ja ladata akkuja.

Long time no see

Tässä on ollut vähän kaikenlaista. Alkaen siitä, että hetkittäin masennus paheni, samoin paniikki. Minkä jälkeen huomasimme Peikon kanssa keittiön katossa kosteusvauriokuplan ja päätimme, että  loogisin ratkaisu on muuttaa saman tien pois. Peikkohan on siis hakenut muille paikkakunnille opiskelemaan, ja koska tiedot pääsykoetuloksista tulevat vasta loppukesästä, emme voi muuttaa vielä. Ja koska kesäkuukausilta ei saa opintotukea, P on käytännössä varaton. Mun asumistuellahan ei mitään vuokria oikeastaan edes maksella.
Tämä kaikki johti tiivistetysti siihen, että kirjoitan tätä parhaillani äitini luona. Koska hän asuu 29 neliön yksiössä, Peikko muutti oman äitinsä olohuoneeseen. Ikävähän tällainen tilanne on molemmille (asuntojen välillä tarpeen vaatiessa seilailevasta koirasta puhumattakaan), mutta ratkaisuna paras. Kenelläkään ei ole varaa maksaa takuuvuokraa, vuokraa ja sopimussakkoa vain maksimissaan kolmen kuukauden mukavan yhteisasumisen takia.
Joka tapauksessa. Näin jatketaan kunnes tiedetään, mihin nokka näyttää syksymmällä.

Alla pari kuvaa tältä kuulta:

Vappu kaverin luona. Huomatkaa kauniit maisemat (linna!)

Vasemmalla mun CDt ja DVDt, oikealla Peikon DVDt...

 Pääsin ensimmäisen kerran moneen vuoteen käymään linnalla! Kello oli tässä vaiheessa jo yli yhdentoista illalla, mutta ei sen väliä. Pitkän ja vaikean paniikkijakson jälkeen tämä oli upeaa

 

Olen siis hengissä, eikä mulle tämän kiihkeämpää kuulu juuri nyt. Uskoisin, että tästä eteenpäin päivitystahti tulee olemaan hieman nopeampi, joskaan ei välttämättä päivittäinen. Voin ehkä jossain vaiheessa myös intoilla tästä asunnosta ja sen lähiympäristön kauneudesta. Puutaloalueet ovat aina vedonneet muhun.

Tämän pidemmittä löpinöittä voisin alkaa paimentaa äitiä ja Petoa iltalenkille.

Eilen ei lähtenyt

Eilinen oli taas astetta huonompi päivä. Kaikki tuntui merkityksettömältä, turhalta, väsyttävältä ja vaikealta. Mutta ei siitä sen enempää. Jo sen ajatteleminen saa olon huononemaan uudelleen.

No, tänäänkin on vähän vaisu olo, joten taidan jättää pidemmät kirjoittelut jollekin toiselle päivälle. Alla lista musiikista, jota olen viimeksi kuunnellut.

1. Skyrim Full Soundtrack
2. Disturbed - Sons of Plunder
3. Tuoni - Räsäinen Risti
4. Turisas - Ten More Miles
5. Finntroll - Häxbrygd

"Tervetuloa Helsingin paranormaaliin keskussairaalaan"

Päätin tässä aikani kuluksi vältellä kaikkia entisiä projekteja ja aloittaa uuden. Osallistuin samalla tämän vuoden ensimmäiseen Camp NaNoWriMoon, vaikka lupasin itselleni, että osallistun vasta heinäkuussa. Ehdin nimittäin juuri päättää erään toisen vastaavanlaisen kirjoitussysteemin ja vannoin, etten "enää ikinä" kirjoita riviäkään.
Hups.

Osallistuit mihin?
Camp NaNoWriMo on marraskuussa järjestettävän NaNoWriMon (National Novel Writing Month) sukulainen. Siinä missä Nanossa tavoitteena on kirjoittaa vähintään 50 000 sanaa, Campissa sanamäärän voi valita itse, ilmeisesti 10 000:n ja 999 999:n väliltä. Itse päädyin 20 000:een. Jälkimmäisessä on myös mahdollisuutta liittyä "mökkeihin", joihin mahtuu 12 ihmistä. Jokaisella mökillä on oma sanamääränsä, joka luonnollisesti koostuu jokaisen mökissä olevan henkilön omasta sanamäärästä. Eli Campissa kyse on enemmän yhteisöllisyydestä ja siitä, että jokainen saa kirjoitettua vähintään sen oman sanamääränsä täyteen, jotta mökin sanamäärä täyttyisi kuun loppuun mennessä.

Selvä. Mutta mitä hyötyä tästä on?
Ei sitten niin yhtään mitään, ellet ole aina halunnut saada kirjoitettua paljon sanoja. Tästä hyötyy rahallisesti vain, jos saa kirjoittamisen jälkeen editoitua niin upean mestariteoksen, että kustantajat suostuvat sen julkaisuun. Koko homman pointti on kuitenkin kirjoittaa, pitää hauskaa ja ylittää itsensä. Voin nimittäin kertoa, että esimerkiksi Nanon 50 000 sanaa on raa'asti määriteltynä vähintään 100 Word-sivua (Times New Roman, koko 12). Mulla ensimmäisen Nanon sivumäärä on 114 ja toisen 127 sivua. Tosin, jälkimmäisessä sanamäärä kipusi yli 60 000:n.

Eli kirjoitat kuukauden ajan kuin hullu ilman minkäänlaista konkreettista palkintoa?
Juuri niin. Mulle kirjoittamisessa on kyse muustakin kuin rahasta tai maineesta. Se on rakas harrastus, ja vaikka usein revinkin hiuksia päästäni sen takia, en osaa elää ilmankaan.

Jos tahdotte tietää lisää tai huomaatte, että olen puhunut aivan puuta heinää, kommentoikaa ihmeessä. Ja jos vähänkään tuntuu siltä, että haluatte osallistua, linkkien kautta pääsee mukaan. Nano alkaa vasta marraskuussa, mutta Camp järjestetään huhtikuun lisäksi heinäkuussa.

Pelokkaan pelastus - kynsilakka

Kuulostaa uskomattomalta, vai mitä? Eihän se nyt käy mitenkään päin järkeen. Miten kynsilakka muka voi auttaa pelkoon?

Helposti. Ainakin jos pelko liittyy siihen, ettei saa henkeä/hengitä normaalisti. Yksi niistä miljoonasta asiasta mitä nykyään pelkään. Kuolemanpelkohan on vaikea asia jo yksinään, mutta kun siihen lisätään mahdollinen luulotautisuus (en pelleile, pelkään jatkuvasti jotain ruumiillista vikaa), katastrofin ainekset ovat valmiina.
Yksi näistä monesta pelosta on siis se, etten saa kunnolla henkeä, ja tätä pahentaa tietenkin satunnaiset fyysiset tuntemukset siitä, että jokin on nyt vialla. Vaikka kyllähän se henki oikeasti kulkee eikä mitään hätää ole. Mutta milloin pelot ovat olleet rationaalisia?
Ja koska happivajeen näkee mm. sinertävistä kynsistä, mulla tulee toisinaan pakonomainen tarve tarkistaa asia. Jostain syystä ne vaikuttavat sinertävän joka kerta, vaikka kaikki muut vakuuttavat niiden näyttävän aivan normaalilta...

 Kaikille tiedoksi: normaalisti vihaan kynsilakkaa yli kaiken...

Kynsilakka toimii siis ratkaisuna ongelmaan. Voin tuijottaa sormiani vaikka tuntikaupalla jos siltä tuntuu, mutta paniikkikohtauksen riski pienenee hieman, kun näkee muitakin värejä kuin sinistä. Nykyään joudun tosin käyttämään lakkaa myös varpaankynsissä... Ehkä tämä taas tästä.

Mitä olisi kirjoittavan ihmisen elämä

ilman vihkoja? Ei yhtään mitään. Uskallan väittää, että suurin osa kirjoittavista ihmisistä (ehkä jopa kaikki) rakastaa vihkoja niin paljon, että kirjakaupasta ulos suoriutuminen ilman ensimmäisenkään ostamista on saavutus. Tai jos niitä ei tule ostettua, jollain tavalla niitä aina ilmaantuu nurkkiin pyörimään.

Varmasti lähes jokaisella kirjoittavalla ihmisellä on Se Yksi tärkeä vihko, mahdollisesti useampikin. Alla katsaus omiini. Varoitan: niitä on monta, ja olen kuvannut tässä vain tärkeimmät eli suunnilleen puolet. "Hei, olen Korpisusi ja olen vihkoaddikti."

 

Reunimmaiset vihkot ovat kulkeneet mukanani vuosista 2007 ja 2008. Siltä ne taitavat myös näyttää. Sisältönä taustatietoa tarinoitani varten sekä ensimmäisiä versioita joistakin tapahtumista. Keskellä oleva on hieman uudempi, muistaakseni vuodelta 2011 tai -12. Tähän on tullut kerättyä infoa mm. syötävistä kasveista ja sienistä sekä poronhoitosanastoa.

 

Harmaaseen vihkoon olisi tarkoitus kerätä pieniä parin sivun mittaisia tietoiskuja hahmoistani tarinaan katsomatta. Pitkä prosessi, joka ei ole edennyt ollenkaan. Keskimmäinen vihko on vanha, ehkä vuodelta 2003..? Lähes täynnä kaikkea turhaa. Oikeanpuolimmainen vihko on vielä aloittamatta ihan siitä syystä, etten vielä tiedä, mille sen pyhitän.

 

Pidän myös piirtämisestä, vaikka en siinä yleensä kauhean hyvä olekaan. Ideoita kuitenkin riittää. Vasemmanpuoleinen Winsor & Newton on tällä hetkellä käytössä, oikeanpuoleinen sekä keskellä oleva random vihko ovat täynnä.

 

Kenellekään tuskin tulee yllätyksenä, että rakastan näitä. Pienin toimi matkapäiväkirjana Teneriffalla, keskimmäiseen on kirjoitettu oppimispäiväkirjaa filosofian ensimmäiseltä kurssilta ja suurimman tehtävä on toimia tietopankkina yhteisprojektille, jonka Peikon kanssa aloitin.

 

Vasemmanpuoleinen on yläasteaikainen päiväkirja (ei, en kehtaa lukea siitä riviäkään). Keskimmäisessä on mm. muistiinpanoja proosakurssilta vuodelta 2007. Oikeanpuoleinen on vielä melko tyhjä, mutta otan sen varmaankin pian käyttöön - se kun mahtuu laukkuun kuin laukkuun.

Molemmat ovat synttärilahjoja. Vihreä vedenkestävä vihko kaverilta, vaaleanpunavalkoinen äidiltä. Ensimmäinen on ollut mukana festareilla ja on täynnä listoja hauskoista sattumuksista ja tavatuista ihmisistä. Toinen toimii tietopankkina toiselle yhteisprojektille, jonka Peikon kanssa aloitin.

Inspis, osa 1 - Metsä

En muista kertaakaan olleeni metsässä niin, että olisin halunnut olla missä tahansa muualla. Vaikka nuorempana vihasinkin sitä, että äitipuoleni pakotti mut pihalle vähintään tunniksi, läheisessä metsässä en jaksanut olla huonolla tuulella. Toisinaan kävelyn sijasta istuinkin kivellä ja katselin ympärilleni. Vilkkaan mielikuvituksen ansiosta näin paljon enemmän kuin puita ja mättäitä. Joka suunnassa oli menninkäisiä, peikkoja ja susia, edessäni käytiin eeppisiä taisteluita, kaikki oli täynnä magiaa.

Etelään muutettuani rakastuin metsään vielä palavammin. Täällä lajien kirjo on suurempi, vihreän sävyjä on kymmenittäin ja ikivanha kallio ruokkii mielikuvitustani vielä enemmän. Sain valtavasti uusia ideoita. Aloin myös liikkua useammin, yleensä täysin vapaaehtoisesti.

Kuva lavastettu, tällaisia täältä ei sentään yleensä löydä. Tekoveri on pesty pois

Täällä jopa sammal on vihreämpää kuin muualla...

 Sen verran on pakko mainita, että tämä on pohjoisesta, ei täältä

Mitä tehdä kun pelottaa?

Paniikkikohtaus on monella tavalla ikävä ja pelottava asia. Sen lisäksi, että kohtauksista kärsivä ihminen käytännössä taistelee usein ilman syytä ilmaantunutta pelkoreaktiota vastaan, lähipiiriin kuuluvat harvoin ymmärtävät, mistä on kyse. Usein siihen suhtaudutaan vähätellen, torjuen tai jopa pilkaten. "Eihän tässä nyt ole mitään pelättävää, älä viitsi olla tuollainen. Keksit sen vain omasta päästäsi. Oletko aivan hullu?"
Paniikkihäiriöyhdistyksen sivuilta löytyy mielestäni varsin selkeä teksti siitä, mikä paniikkihäiriö on, mitä paniikkikohtauksen iskiessä tapahtuu ja kuinka sitä voi hoitaa. Suosittelen lukemaan, vaikka ei itse tästä kärsisi. Lähipiirissäsi nimittäin saattaa olla joku, jolle aihe on hyvinkin tuttu.

Mitä tehdä, kun se sitten iskee?
Alla on lista asioista, jotka ovat mulla paniikkikohtauksen iskiessä toimineet. En voi luvata, että nämä toimivat kaikilla ihmisillä kaiken aikaa, mutta aina voi toivoa. Lisäksi listan on tarkoitus näyttää, että kohtauksesta voi selvitä monella eri tavalla.

• Hengittäminen. Tämä on listassa ensimmäisenä ihan sen takia, että sain tämän neuvon nuorten psykiatriselta polilta ja osan ajasta se on jopa auttanut. Mulle kerrottiin, että paniikkikohtauksessa sykeyleensä nousee yli yhdeksäänkymmeneen lyöntiin minuutissa. Kun ihmisen syke kohoaa, rationaalinen ajattelu vaikeutuu huomattavasti. Ja kuten kaikki tietävät, pelätessä ei ajattele rationaalisesti - oli kyse sitten paniikkikohtauksesta, läheltä piti -tilanteesta tai peiton alle käpertymisestä kauhuleffan jälkeen. Joten jo parin minuutin rauhallinen hengittäminen nenän kautta sisään ja suun kautta ulos (keuhkot hitaasti täyteen ja uloshengitys sisäänhengitystä pidempi, keuhkot aivan tyhjäksi asti) yleensä auttaa laskemaan sykettä jonkin verran. Ainakin mulla tämä on auttanut lievemmissä paniikkikohtauksissa sen verran, että olen saanut ohjattua ajatukset muualle.
• Puhuminen. Jos et ole yksin, kerro paniikkikohtauksestasi. Toisille jo se, että muut tietävät missä mennään, saattaa helpottaa. Lisäksi, jos tiedät esimerkiksi kädestä pitämisen tai toisen ihmisen rauhallisen jutustelun auttavan siinä, että saat ajatukset pois kohtauksesta, siitä kannattaa kertoa. Tai jos koet, ettet voi itse kohtauksesta kertoa, voit aina sanoa, että juuri nyt tarvitset halauksen/turhanpäiväistä keskustelua säästä/omaa tilaa... Mikä se "oma juttu" sitten onkaan.
• Musiikki. Joillakin ihmisillä se on klassinen, joillakin iskelmä, joillakin mongolialainen kurkkulaulu. Mulla se on metalli. Jos tiedät jonkin tietyn musiikin rauhoittavan (vielä parempaa, jos kyseiseen musiikkiin liittyy positiivisia mielleyhtymiä), kuuntele sitä. Keskity sanoihin, jos niitä on. Keskity melodiaan. Rummuta sormilla tahtia. Mukana ei kannata laulaa, sillä laulaessaan ihminen harvemmin hengittää normaalisti, mikä saattaa pahentaa tilannetta.
• Aistit. Jos pystyt (eli et ole auton ratissa tai muuten vaikeassa paikassa), laita silmät kiinni. Keskity listaamaan, mitä kuulet: liikenteen kohina, kellon naksunta, tuuli, katupora... Haistatko jotain erityistä? Bussissa istuvan rouvashenkilön parfyymin, ehkä? Kuvaile sen tuoksua itsellesi. Keskity löytämään kehostasi ainakin yksi kohta, mihin ei satu. Aina on jotain. Se saattaa olla villasukkien lämpö varpaissa, läheisen ihmisen kosketus... Tai vaikka vain ilmavirta hiuksissa. 
• Kuvittele olevasi joku muu. Kuinka äitisi yrittäisi selvitä tilanteesta? Entä se ah-niin-ihana näyttelijä(tär), naapurin mummo tai paras ystävä? Valikoi sellainen ihminen, jonka uskot pystyvän mihin tahansa ja kuvittele hetken aikaa, että olet hän. Mitä sanoisit itsellesi? Mitä tekisit?
• Pois tilanteesta. En todellakaan suosittele tätä käytettäväksi koko ajan. Jos yrität päästä tilanteesta pois joka kerta kun saat paniikkikohtauksen, alat jossain vaiheessa vältellä kyseistä tilannetta (tai paikkaa, aikaa, tiettyä seuraa... missä kohtaus sitten tuleekin). Se tuntuu hyvältä idealta, mutta sitä se ei pidemmän päälle ole. Toisinaan se on kuitenkin ainoa vaihtoehto. Esimerkiksi silloin, jos reagoit paniikkiin vatsallasi. Tiedän nimittäin, että siitä tunteesta on lähes mahdotonta harhauttaa ajatukset pois. Jos vessaan on päästävä, sinne on päästävä. Piste. Tämän kanssa on tärkeintä muistaa, että mahdollisimman pian paniikkikohtauksen jälkeen kannattaa yrittää uudelleen heti kun tuntuu siltä, että uskaltaa. Älkää siis tehkö kuten mä ja vältelkö vaikkapa sitä auton kyytiin menemistä vuoden verran. Mitä pidempään odotat, sitä vaikeampaa se sitten on.

Toistan vielä: nämä perustuvat omiin kokemuksiin. En väitä, että nämä toimivat satavarmasti. Toivon kuitenkin sydämeni pohjasta, että nämä auttaisivat edes jotakuta.
En myöskään sano, että paniikkihäiriön kanssa pitää elää yksin, ilman psykiatrista apua tai lääkkeitä. Lääkärin lähetteen saaminen voi olla iso kynnys eikä se ole ihan helppoa, mutta keskusteluapu saattaa toimia. Minkä lisäksi se on ilmaista. Lääkkeet eivät, mutta niistäkin voi olla joillekin apua. Ja ne eivät sitten ole se autuaaksitekevä asia, ne eivät poista ongelmaa. Mutta ne saattavat toimia hyvänä apuvälineenä - aivan kuten nuo mun listaamat asiat.

Tämän myötä toivotan kaikille erittäin antoisaa, valoisaa ja mahdollisimman vähäpelkoista huhtikuuta!

En tiennyt, mistä tänään kirjoittaisin

Ja siitä syystä päätin kirjoittaa kirjoittamisesta. Se on mulle samaan aikaan sekä rakas harrastus että piikki lihassa. Muistan tehneeni "kirjoja" jo ennen kuin osasin aakkosia. Ne sisälsivät aaltoviivoja ja sapluunakuvia. Kun sitten opin lukemaan ja kirjottamaan, täytin jokaisen omistamani vihkon tarinanaluilla, hahmoilla ja maailmoilla. Harvemmin sain mitään valmiiksi. No, tietenkin koulun pakolliset kirjoitelmat, joita rustasin aina innoissani. Sivuja kului aina vähintään kolminkertaisesti enemmän kuin muilla, ja viidennellä luokalla taisin täyttää ainakin neljä kirjoitelmavihkoa.

Ensimmäisen pitkäjänteisen projektini aloitin, kun olin kahdentoista. Jostain syystä silloisen kouluni opettajat olivat päättäneet, että äidinkielen opetus korvataan sillä, että jokainen kuudesluokkalainen kirjoittaa oman kaunokirjallisen teoksen. Voitte vain kuvitella, kuinka vaikeaa mun oli pysyä hiljaa ja paikallaan pulpetissa, kun tästä kuulin... Ihan oma kirja, jonka saa itse suunnitella alusta loppuun! Tähän kirjoitusprosessiin kuului luonnollisesti myös kansien tekeminen sekä tekstin itsenäinen editointi jälkeenpäin, ja halukkaat saivat pientä korvausta vastaan muutaman  painetun kappaleen kirjastaan. Viisi kappaletta pehmeäkantisia teoksia taisi maksaa 25 euroa.

Nyt lähes yhdeksän vuotta myöhemmin en kykene avaamaan kyseistä "opusta" (hurjat 76 sivua). Se ei ole mikään ihme, sillä 12-vuotiaat harvoin kirjoittavat mestariteoksia. Kokemus oli silti opettavainen, ja vaikka se olikin sen ikäisenä iso ja rankka projekti, palava halu kirjoittaa vain kasvoi.
Vaikka "kirjani" on kamalaa kuraa alusta loppuun, perusidea ja päähenkilöt ovat edelleen olemassa. Teoksen juoni meni remonttiin, ja nyt mulla on kohtalaisen toimiva maailma ja suunnitelma trilogialle. Tiedän, kuulostaa kammottavan kliseiseltä, mutta en uskalla olettaa, että tulisin koskaan julkaisemaan ensimmäistäkään osaa.

Fantasia on aina ollut se "mun juttu". Mulla on tällä hetkellä kesken yhdeksän enemmän tai vähemmän vakavaa kirjoitusprojektia. Niistä yksi ei ole millään tavalla liitoksissa fantasiaan ja toisen kanssa olen kahden vaiheilla - lähinnä mietin, leikinkö päähenkilön mielenterveydellä vai ovatko hänen näkemänsä asiat todellisia. Kykenen toki kirjoittamaan realistisiakin tarinoita, mutta siitä huolimatta joko palaan omaan maailmaani tai lisään tänne muitakin inhimillisiä lajeja.

Genrenä fantasia on jo melkoisen kulunut ja käytetty, ja nykyään julkaistaan harvemmin mitään tuoretta. Veikkaisin, että tähän on kaksi syytä:

1. Osa kirjoittajista jää polkemaan paikallaan ja tallaa samoja polkuja, koska "tämä on toiminut ennenkin". Ei haluta, uskalleta tai osata kokeilla mitään uutta ja radikaalia, kuten vaikkapa ilmastonmuutoksen puolesta taistelevia lohikäärmeitä (koska ikijäästä muotoiltu ase on ainoa toimiva ase niitä vastaan) tai ihmiskansan orjuuttaneita voikukkia ("te olette tämän maailman todellisia rikkakasveja!").
2. Kustantajat eivät uskalla ottaa riskejä. Eihän kukaan nyt halua lukea viisisataasivuista teosta maailman valloittaneista psykopaattimurateista. Vai haluaako? Mun mielestä se voisi olla ihan virkistävää vaihtelua.

Toki ajoittain julkaistaan myös hyvää ja vähemmän kulunutta fantasiaa. Esimerkkejä mun on huono antaa, olen nimittäin lähiaikoina lukenut hävettävän vähän uusia kirjoja. Joudutte siis odottamaan lukuvinkkejä jonkin aikaa. Ja toki jokaisella on eri käsitys siitä, mikä on vähän käytettyä. Ei nimittäin ole kahta ihmistä, jotka olisivat lukeneet sataprosenttisesti samat kirjat. Siitä johtuen aina on joku, joka voi tulla sanomaan, että on lukenut samasta aiheesta jo ainakin kaksi kirjaa.

Ehkä annan aiheen olla taas hetken aikaa. Mielipiteet ovat erittäin tervetulleita. Puhunko asiaa vai olenko aivan järjiltäni?

Maailman tärkein kodinkone

on tässä taloudessa kahvinkeitin. Ilman sitä ei vaan pärjää. Kaiken muun voi korvata. Veden voi lämmittää kattilassa ja ruoan vaikka avotulella, astiat ja vaatteet voi pestä käsin, ruoat laittaa maakuoppaan... Mutta kahvinkeitin täytyy olla. Toki keittäminen onnistuu kattilallakin, mutta joistakin asioista mä en tingi, kiitos vain.

Ookkonää Oulusta? Keitettäskö me kahavia?

Kuten kuvasta näkyy, kofeiinimyrkytämme itsemme tummapaahtoisella Presidentillä. Miksi? Yksinkertaista. Mikään muu ei maistu yhtä hyvältä. Lisäksi suurin osa muista kahveista närästää pahemmin ja tummapaahtoisessa kahvissa on vähemmän kofeiinia. Kaipa jonkun mielestä kuulostaa tekopyhältä jeesustelulta juoda vähäkofeiinista kahvia, mutta hei; sentään emme juo kofeiinitonta. Se on nimittäin järjetöntä.
Maidosta olemme osin eri mieltä. Mä tykkään käyttää melko reilusti (sen verran, että kahvi jää lämpimähköksi tai vähän viileämmäksi) ja Peikko jossain määrin vähemmän (lämmintä, lähes kuumaa) ja toisinaan ei ollenkaan.

Aloitin kahvinjuonnin ollessani kolmentoista. Ehkä turhan aikaista, mutta olkoon. Sentään olen vähentänyt (pakosta) kolmesta yhteen kupilliseen päivässä. Kahvi kun sattuu edesauttamaan paniikkikohtauksia. Toki sen juomisen voisi lopettaa kokonaan, mutta täytyyhän ihmisellä jonkinlaisia paheita olla. Siispä en suostu luopumaan aamukahvista. Jos lopettaisin vedoten vain ja ainoastaan siihen, että tahdon vältellä paniikkikohtauksia keinolla millä hyvänsä, saisin saman tien unohtaa myös sokerin, syömisen, ulos menemisen, ajattelemisen ja elämisen. Ja ei, teen litkiminen ei auta asiaa, kokeiltu on. Juon teetä vain silloin, kun olen kipeänä - tai jos haluan sellaisen fiiliksen.

Pakko kyllä sanoa, että yksi maailman parhaimmista tuntemuksista on se, kun istuu aamulla parvekkeella kahvia juoden, tarkistaa kukkien voinnin ja ihmettelee maailman menoa. Vaikka se maailma sitten koostuisikin autoista, siitepölystä, meluavista lapsista ja pesimäintoisista linnuista.

Karvainen ikiliikkuja

Tuo ihana, sohvan vieressä tuhiseva mustavalkoinen kasa raajoja, korvia ja kuonoa on nimeltään Brynja. Se on kesäkuussa kaksi vuotta täyttävä narttu, melko mahdollisesti metsästyskoirasekoitus, joka on alun perin kotoisin Rodokselta.

Olimme Peikon kanssa pitkän aikaa miettineet, että oma koira olisi kiva. Ensinnäkin mä olen tottunut siihen, että taloudessa pyörii nelijalkainen haukkueläin ihan jo siitä syystä, että äidin luona asuessani olin elänyt ensin suomenajokoiran ja myöhemmin myös ajokoira-saksanpaimenkoira -sekoituksen kanssa. Ja sitten vielä myöhemmin pelkästään jälkimmäisen.

Rekku-pappa, sydäntenmurskaaja, pelonpoistaja, sylinvalloittaja. Paremmille metsästysmaille 2010



Peto, hurja pelkääjä, rauhoittunut kauhukakara, "mörmöttäjä" jo vuodesta 2008
 Molemmat kuvat Petsiestäni

Sen lisäksi Peikko oli jo jossain määrin päässyt eroon kammostaan pölyhuiskua suurempia koiria kohtaan. Suurin syy oli varmaankin se, että me pyörittiin aika paljon mun ja äidin luona ja Petoa pelotti enemmän kuin Peikkoa ensimmäiset pari päivää, kunnes tuo pikkuinen sitten tuli meidän viereen yöksi, kun me varmasti molemmat nukuttiin. Siitä me se aamulla löydettiin, Peikon jalkopäästä.

Lisäksi me molemmat ollaan varsin laiskoja liikkujia. Kyllähän se ulkona kävely mukavaa on, mutta kunnollinen motivaattori puuttui. Minkä lisäksi sellainen vastuu mikä koiran pitämisen mukana tulee kasvattaa henkisesti. Se ei tietenkään ole itsestäänselvyys enkä mä suosittele ihmisiä ottamaan koiraa "ihan vaan sen takia", mutta meillä se on toiminut.

Jo alussa meille oli selvää, millaista koiraa me ei ainakaan olla hommaamassa (niiden lamppuharjojen lisäksi). Ehdoton ei nartuille, mielellään ei mitään metsästysviettiä ja katsellaan vain ja ainoastaan Suomesta. Niin, ja sen täytyy olla leikattu.
No jaa. Tuossahan tuo nyt köllii. Me ollaan säästämässä sterilointiin.


Kuva ei ole tältä päivältä, mutta eipä se joulusta ole mihinkään muuttunut... Pieni berserkki
Lähteenä oma Instagram

Tuo pieni tuholainen on kaikeksi onneksi myös ystävystynyt Pedon kanssa. Poika kun rauhoittui huomattavasti siinä vaiheessa kun kastrointi oli tehty. Veikkaisin, että se on pääsyy sille, miksei Peto ole moksiskaan siitä, että Brynja määrää kaapin paikan. Kunhan pentu ei ala ihan nenille hyppiä, siis.
Nämä tutustutettiin toisiinsa koirapuistossa. Pedon kanssa tuossa lähimmässä puistossa on tullut käytyä todella harvoin ja Brynjalle se oli ensimmäinen kerta, joten paikka ei ollut kummallekaan "reviiriä". Ja kaikki sujui loistavasti. Ensimmäiseksi tietenkin nuuskuteltiin pitkä tovi, sen jälkeen neiti lähti ravaamaan aitausta ja tekemään tarpeitaan, ja isompi riiviö seurasi kohteliaan välimatkan päässä. Parin minuutin päästä alettiinkin jo leikkipainia, höristä ja juosta kilpaa.

Sen jälkeen kaikki onkin toiminut loistavasti. Totta kai nämä on olleet aina vähän mustasukkaisia, jos emäntä huomioikin "sitä toista", mutta sen suuremmilta kahinoilta ollaan kyllä vältytty.


Parhaat kaverit
Lähteenä Peikon Instagram 

Brynjan (ja varmasti myös Pedon) edesottamuksista tulette kyllä kuulemaan vielä paljon lisää. Neiti kun osaa piristää harmaintakin arkea sopivalla annoksella hurttahuumoria.

Operaatio parveke

Kaikki alkoi pienimuotoisesta alkutalven projektista. Mulla oli suunnitelmana ruokkia lintuja talven yli. Ajattelin, että nyt kun kerran asun paikassa, missä on oma parveke, voisin yhtä hyvin toteuttaa ajatukseni. No, talipalloja kaupasta kiikuttaessani tulin unohtaneeksi yhden pienen seikan. Linnut sotkevat uskomattoman paljon. Jaksoin kuunnella avokkini (kutsukaamme häntä Peikoksi) valitusta aiheesta ehkä kaksi viikkoa. Sen jälkeen lupasin siivota parvekkeen keväämmällä ja lakkasin ruokkimasta tirpusia ihan vain siitä syystä, että urakka olisi sitten pienempi.

Talvi on ollut onneksi verrattain lyhyt, ja päätimme vihdoin ottaa parvekkeen siivoamisen projektiksi eilen. Työ ei ollutkaan niin suuri ja vaivalloinen kuin olin kuvitellut. Allergiakaan ei kiusannut niin pahasti kuin olin kuvitellut. Muutama tunti siinä vierähti ja edelleen pitäisi viedä roskia ja muuta mukavaa, mutta suurin urakka on ohi. Eli lattia, lasit ja kaiteet on jynssätty mäntysuopaliuoksella sisäpuolelta, kuolleet kasvit pistettiin pois ja muutamia on yritetty vähän elvyttää, parvekekoristeet (kivet, karkotinlepakko ja muuta sälää) on pesty ja uudet kukat on istutettu. Hyvällä tuurilla sieltä pitäisi kasvaa mustasilmäsusannaa ja karpaattienkelloa. Lisäksi meiltä löytyy murattia ja ruohosipulia. Basilikaakin, jos se on hengissä vielä siinä vaiheessa, kun ilma on sille tarpeeksi lämmin ulkona kasvamiseen.


 Parvekekalusteet pääsivät omalle paikalleen, ja Peikko sai laitettua meidän jouluvalot nätisti esille



Puutarhapuoli ei näytä yhtä hyvältä, mutta ehkäpä ajan myötä. Kunhan muistan kastella kukat...

 
Työn jälkeen pitikin sitten heti juoda ensimmäiset parvekekahvit tälle vuodelle.

(Kaikki kuvat löytyvät myös Instagramistani)

Hei ja tervetuloa!

Niin, tuolla tavalla ihmiset usein otetaan vastaan, kun he saapuvat uuteen paikkaan. Mä sen sijaan taidan todeta kaiken oleellisen kahdella sanalla:

Koittakaa kestää!

 Olisi luvattoman helppo sanoa, ettei tämä ole sellainen tavanomainen nuoren naisen blogi, että mä en sellaiseen pysty, mä olen yks miljoonasta. Niinhän kaikki nykyään sanoo. Minkä lisäksi se tarkoittaa nykyään, että maailmassa on suunnilleen 7 000 samanlaista "uniikkia" ihmistä. Koita siinä sitten olla omaperäinen ja kiinnostava.
Mä kiellän olevani kumpaakaan. Maailmassa on monta samanlaista ihmistä kuin mä. Varmasti joku niistä pitää samankaltaista blogiakin. Miksi sitten vaivauduin aloittamaan?

Ensimmäinen syy on tuo sivupalkissakin näkyvä karvaeläin. Ei, ei se ensimmäinen vaan se siinä alempana. Se koiraksikin haukuttu eläin, joka tässä tapauksessa larppaa välillä niin kissaa, lehmää, porsasta kuin Dumboakin.
Brynja on kesäkuussa kaksi vuotta täyttävä tyttö, joka rakastaa elämää, syömistä, rapsutuksia, metsässä rymyämistä, syömistä, lelujen (ja toisinaan muidenkin tavaroiden) tuhoamista, automatkoja (mielellään pitkiä), herkkuja, mun ja avokin vieressä löhöilyä, luvattomissa paikoissa löhöilyä ja ruokaa. Ja syömistä. Vähemmän kivojen asioiden listalta löytyvät niin suihku, mopot, kovat äänet kuin remmirähjätkin. Tarkempi kuvaus seuraa lähipäivinä, koska tämä mustavalkoinen riiviömussukka tarvitsee vähintään yhden oman julkaisun, mielellään useamman.

Toisena syynä mainittakoon tuo otsikon "kammoista", mikä ei siis viittaa niihin harvapiikkisiin hiustenkidutuskapistuksiin vaan pään sisäpuolella tapahtuvaan riivaukseen. Vaivaudun harvoin kieltämään ongelmiani ja ennemmin kerron niistä heti alkuun avoimesti. Olen kyllästynyt ihmisiin, jotka eivät halua tai viitsi suhtautua ymmärtäväisesti mielenterveysongelmiin, ja yleensä tämän avoimuuden takia tällaiset henkilöt kaikkoavat aika tehokkaasti. Tällä tavoin molemmat osapuolet säästävät aikaa.
Mikä mua sitten vaivaa? Koska mun diagnoosit on paperilla pitkiä ja monivivahteisia, tiivistän ne yleensä kolmeen sanaan: masennus, ahdistus, paniikkihäiriö. Viimeisimmästä ei ole mustaa valkoisella, mutta yhdessä ammatti-ihmisten kanssa tämä on kuitenkin todettu oikeaksi.
Kaikki kolme ovat nykyään suhteellisen yleisiä ongelmia, ja tulette tässä blogissa kuulemaan enemmän kuin tarpeeksi sekä mun kamppailusta niiden kanssa kuin myös niistä pienistä asioista, mitkä olen todennut toimiviksi, jos yrittää elää edes vähän tavanomaista elämää. Lyhyesti sanottuna yritän siis jollain tasolla tarjota mahdollista apuani samojen ongelmien kanssa painiville.

Kolmas syy on mieletön rakkauteni kirjoittamiseen. Jos en kirjoita tarinoita (mistä kuulette vielä aivan varmasti), raapustan itselleni muistiinpanoja enemmän tai vähemmän turhista aiheista, laitan tärkeitä tapahtumia muistiin tai annan sormien nakutella pelkkää tajunnanvirtaa. On päiviä, jolloin saan aikaan helposti yli 5 000 sanaa proosaa. On päiviä, jolloin suurin saavutukseni on 140:n merkin twiitti tai muutama hassu tagi johonkin satunnaiseen kuvaan Tumblrissa. On päiviä siltä väliltä. Mutta ei ole olemassa päivää, jolloin mä en kirjoita sanaakaan.

No, siinäpä ne suurimmat. Ja tämä toimikoon myös esittelynäni. Olen huono niissä. Mikäli tahdotte tietää enemmän, voitte aina kysyä. Vastaan mielelläni asiallisiin kysymyksiin.
Totean myös näin alkuun, etten pyytele anteeksi mielipiteitäni tai puheitani, ellei siihen erityistä syytä ole. En pyri poliittiseen korrektiuteen joka käänteessä enkä nöyristele sellaisten edessä, jotka sellaista käytöstä vaativat. Olen äärimmäisen kärkäs ihminen ja ymmärrän sen myös muilta, mutta lupaan välttää turhaa ja tahallista palkokasvin hengitysteihin vetämistä yhtä kauan kuin lukijanikin. Ja jos joku kokee puheeni millään tavalla epämiellyttäviksi tai loukkaaviksi, blogiani ei todellakaan ole pakko lukea.

Tämän pidemmittä puheitta toivotan teidät tervetulleeksi seuraamaan elämääni.