Uusi vuosi, vanhat kaavat

Tällä kertaa en sentään aloita uutta blogia vaan pitäydyn vanhassa. Olkoonkin että edellisestä viestistä on hävettävän kauan. Melkein puolitoista vuotta.

Olin vähällä kirjoittaa, ettei melkein mikään ole muuttunut. Se ei kuitenkaan ole totta, koska paljon on muuttunut. Ensinnäkin palasin takaisin Kanta-Hämeestä. Se oli kaunis ja ihana paikka asua, ihmiset tuntui ystävällisemmiltä ja takapihan metsäkaistale sytytti kipinän saada spirituaalinen puoli elämästä jonkinlaiseen järjestykseen. En siis ollut selvittänyt tätä ennen varsinaisesti mikä mä olen (käytin vain laveasti termiä noita) enkä tiedä vieläkään, mutta hämäläismetsä ja peruskallio oli omiaan nostattamaan fiiliksen siitä, että muinaissuomalaiset jumalat on vahvasti läsnä. Sain myös "pestyä kasteen pois" Katumalla, kuten siellä ovat muutkin aikojen saatossa tehneet.

Niin. Varsinaissuomalaistuin jälleen. Peikko lähti Pk-seudulle opiskelemaan eikä mun ollut järkeä muuttaa mukana. Niinpä mä majailen Brynjan kanssa kivassa, kohtalaisen kokoisessa kaksiossa. Äitikin muutti samalle kadulle aivan äskettäin. Enää ei siis ole pitkä matka sinnekään.
Töitä tai opiskelupaikkaa ei edelleenkään ole. Suunnitelmissa tosin on viimeinkin käydä lukio loppuun, kunhan pääsen taas henkisesti jaloilleni. Masennus uhkaa vaivata taas vähän pahemmin. Tällä kertaa mä tosin olen tietoisempi siitä ja tiedän vähän paremmin miten suhtautua ja mitä tehdä.
Mutta tämän puolentoista vuoden aikana mä olen myös löytänyt kutsumuksen - siltä se ainakin tuntuu. Nyt kun mä olen marinoinut pääni Poliiseilla ja erinäisillä dokumentaarisilla rikossarjoilla, päädyin siihen lopputulokseen että joku vastaava ala (esim. rikostutkijana) tuntuu omalta. Ensinnäkin siksi, että mä haluan oikeutta rikoksen uhreille. Toisekseen siksi, etten halua jakaa oman käden oikeutta. Helppoa ei sinne pääseminen tule olemaan - minkä lisäksi se saattaa olla mahdotonta mulle - mutta aina voi yrittää. Ja saan kuitenkin mielekästä opiskeltavaa.

Ei kai tässä toistaiseksi muuta. Varmasti olen unohtanut paljon, mutta sille ei nyt mahda mitään.
Mut löytää nykyisin myös Youtubesta, jos kiinnostaa. Höpötän siellä vähän kaikesta.
En lupaa kirjoittaa mahdollisimman pian lisää, se ei vaan toimi. Joten katsotaan miten käy.

Mitä tuli tehtyä?

Kesä on sujunut melko leppoisissa merkeissä, enkä ole viitsinyt suoda kovin montaa ajatusta blogin pyörittämiselle. Voisinkin nyt päivittää tilannetta. Eli tänä kesänä olen...

Saanut ensimmäisen lautanauhani valmiiksi melkein vuoden vitkastelun jälkeen...

...ja aloittanut uuden!

Sain myös viimein tehtyä huovutustyön, jonka suunnittelin pari vuotta sitten. Koko A4:n luokkaa

Uskaltauduin jopa bussiin (!) päästäkseni keskiaikamarkkinoille :) Älkää välittäkö väsyneestä ilmeestä, ompelimme viittoja ja huntuja aamuneljään. Koskaan ei voi valmistautua ajoissa!

Löysin kauniita paikkoja aamuisilla koiranulkoilutusreissuilla.

Ja täytin vuosia. Kiitokset salmiakkisuklaakakusta Peikolle! <3

Voin myös ylpeänä ilmoittaa, että olen suurimmaksi osaksi selättänyt ongelmani autossa matkustamisen suhteen. Se tuli todistettua viimeistään siinä vaiheessa, kun pääsimme Peikon ja Brynjan kanssa isäni luo seitsemänsadan kilometrin päähän. En muista enää kauhean tarkkaan kauanko vietimme siellä, mutta 'sopivasti' taitaa olla oikea vastaus. Näin sukulaisia ja ystäviä, joista suurinta osaa en ole nähnyt yli kahteen vuoteen. Vielä jäi muutama tapaamatta, mutta kyllä se siitä. 

Tuon reissun lisäksi olemme huristelleet pitkin poikin kotikaupunkia - sekä nykyistä että uutta! Tuleva kotiosoite löytyy huomisesta alkaen Kanta-Hämeestä, missä pyörähdimme katsomassa seuraavaa asuntoamme pari viikkoa sitten. 57 neliötä kuulostaa ruhtinaalliselta verrattuna 45:een ja 48:aan. Ja lasitettu parveke... Voimme siis laajentaa asuintiloja sinne lämpimällä säällä. Jos nyt asumme siinä niin pitkään. Saa nyt nähdä. Mutta positiivista oli se, ettei ainakaan sillä käynnillä tuntunut siltä, että siellä olisi ollut kosteutta tai hometta. Nuuskin nimittäin aika tarkkaan, ja olo pysyi aivan normaalina.

Niin. Tulevasta muutosta johtuen aktivaatioyritykseni saattavat tosiaan jäädä yrityksiksi, kunnes olemme ehtineet asettua taloksi.

Autoreissut eivät ole jääneet tähän. Alkukuusta käväisimme Tammisaaressa taidenäyttelyssä (ei matkan motiiveista sen enempää... Mutta upea se oli!) ja puolenvälin jälkeen Salossa, missä oli suunnilleen aikaisin mahdollinen aika käydä tekemässä passihakemus. Ruuhkaiset poliisiasemat... Nyt on sekin hoidettu. Kuten myös kontrolliverikoe. Tuloksista ei ole vielä soitettu, mutta mulla on asiaa tk-ihmisille muutenkin, joten hoidan sen huomenna. Kuten myös pankkireissun. 

Stressaavaa. Olen ollut pitkän aikaa täysin toimettomana ja elänyt hetkessä tietämättä mikä tai monesko päivä on menossa, ja nyt pitäisi muistaa kaikkea mahdollista kerralla. Muutto ei myöskään auta asiaa, koska se tarkoittaa työkkäriä ja soskua ja uutta pankkireissua. Ellei hommaa saa hoidettua tuolta toimistosta käsin. Jaa-a... Mutta sentään jotain positiivisiakin muistettavia asioita, nimittäin pääsen hommaamaan ihan uuden kirjastokortin! :3

Jospa sitä keskittyisi etsimään jonkun kivan dokumentin (tai pari...kymmentä) loppuillaksi ja aloittaisi pakkaamisen huomenna.

Lisää kirjoja

Päivä neljä oli pyhitetty suosikkikirjailijan huonoimmalle kirjalle. Tämähän on tietenkin makuasia eikä siitä kannata aloittaa tappelua. Tätä varten valitsin Eoin Colferin Artemis Fowl -sarjan. Pidän Colferin kirjoista ja itse sarjasta, mutta silläkin on heikoin lenkkinsä. Mun mielestä se on kuudes kirja, Aikaparadoksi. Se ei ole varsinaisesti huono, mutta jotenkin sitä lukiessa tuntui, että Colferilla alkoi loppua ideat kesken. En myöskään pidä siitä, että päähenkilöiden välille rakennetaan täysin turhaa romanssia.

Viidentenä päivänä etsittiin kirjaa, joka ei kuulu itselle/on jostain tai joltain lainattu. Omani lainasin Peikolta. En nyt tiedä voiko sitä oikeastaan laskea, mutta samapa tuo. Olen lukenut Sinisalolta häpeällisen vähän yhtään mitään. Ennen päivänlaskua ei voi on luonnollisesti tuttu (ja yksi suosikkikirjoista). Kädettömät kuninkaat on tullut myös luettua. Täytyy myöntää, etten odottanut Auringon ytimeltä paljoa. Onneksi olin väärässä.

Kuudes päivä: kirja jonka annan aina lahjaksi. No, valitettavasti mulla ei ole rahaa sellaiseen. Jos olisi, lahjakirjaksi valikoituisi ehdottomasti Erittäin tiukkojen tilanteiden käsikirja. Nimi puhukoon puolestaan.

Seitsemäntenä päivänä (tänään) muistellaan kirjaa, jonka oli unohtanut omistavansa. Jostain syystä olin unohtanut varhaisnuoruuteni suosikkikirjan, Petra Hammesfahrin Syysuhrin. Se ei ole mikään erityisen ylistettävä teos, mutta ihan mielellään sen parin vuoden välein lukee.

Kirjahyllystä poimittua

Tässä samalla (koska mullahan ei olisi muutakaan tekemistä, esim. tiskaamista) voisin näyttää, mitä kaikkea mun kirjahyllyistä löytyy. Törmäsin nimittäin tällaiseen Tumblrissa:

En omista kuvaa. Mun puolesta voitte lainata idean. Muistakaa käyttää tagia jos jaatte tämän sosiaalisessa mediassa :)

Ensimmäisenä päivänä oli siis tarkoitus näyttää lapsuuden lempikirja. Niitä oli monta, pakko myöntää, mutta yksi on aina ollut ylitse muiden. Tämä tuskin kaipaa sen suurempia esittelyjä.

 

 

Toisena päivänä etsittiin kirjaa, jonka (mun käsityksen mukaan) oli löytänyt hyvään hintaan, alkuperäishinnasta viis. Itselläni tämä on Sue Harrisonin Ensimmäiset ihmiset -trilogia, jonka kaverini löysi mukavaan kahden euron hintaan. Suomalainen ei kyseistä kirjaa enää myy, mutta on listannut sivuillaan hinnaksi 46,40 euroa. Ei siis ollenkaan huono löytö.

 

Kolmantena päivänä (eli mulle tänään) piti olla jotain sinistä. Tämäkään ei ollut mulle vaikea tehtävä, sinikantisia kun ei hyllystä kauhean montaa löydy. Mape Ollilan Nightwish on varmasti monelle ainakin nimeltä tuttu opus. Sain tämän isovanhemmiltani syntymäpäivälahjaksi vuonna 2006.

 

 

Saatte lisää lähipäivinä. Kunhan keksin, mitä kirjoja valitsen tuleville päiville...

Muutto on ohi!

Olimme jopa edellä aikataulusta. Peikon sisko tarvitsi autoa perjantaina tiettyyn aikaan, mutta olimme kaikkien odotusten vastaisesti valmiita paljon ennen sitä! Nyt kelpaa olla tyytyväinen. Virallinen viimeinen muuttopäivä siis oli lauantai, mutta sattuneista syistä (lakkiaishöminät) olimme siirtäneet deadlinen edelliselle päivälle. Brynja-parka oli aivan hämmentynyt kaikesta sähläämisestä, pakkaamisesta ja vouhottamisesta. Eihän se nyt käy järkeen, että tavarat lähtee ja mammat vie isoja laatikoita ja kasseja pois ja jättävät pienen koiran yksin aina vain kaikuvampaan ja tyhjempään kotiin... Viimeiset päivät piski viettikin sitten äidin ja Pedon kanssa. Oli helpompaa sekä sille että meille. Saattoi pitää jopa ovea auki ja lapata tavaraa käytävään ilman, että tarvitsi pelätä nelijalkaisen edesottamuksia.

Ja nyt mun ei tarvitse miettiä tavaroiden siirtelyä ja jakamista seuraavaan kahteen kuukauteen! Katsotaan sitten, kun pääsykoetuloksia alkaa sadella. Osa saapui jo, mutta ei niistä sen enempää vielä.

Bestikset <3

Nyt kaiken tämän sähläämisen jälkeen on melko voimaton ja väsynyt olo. Toisaalta, saa ollakin. Olimme ahkeria. Nyt on lupa ottaa rennosti ja ladata akkuja.

Long time no see

Tässä on ollut vähän kaikenlaista. Alkaen siitä, että hetkittäin masennus paheni, samoin paniikki. Minkä jälkeen huomasimme Peikon kanssa keittiön katossa kosteusvauriokuplan ja päätimme, että  loogisin ratkaisu on muuttaa saman tien pois. Peikkohan on siis hakenut muille paikkakunnille opiskelemaan, ja koska tiedot pääsykoetuloksista tulevat vasta loppukesästä, emme voi muuttaa vielä. Ja koska kesäkuukausilta ei saa opintotukea, P on käytännössä varaton. Mun asumistuellahan ei mitään vuokria oikeastaan edes maksella.
Tämä kaikki johti tiivistetysti siihen, että kirjoitan tätä parhaillani äitini luona. Koska hän asuu 29 neliön yksiössä, Peikko muutti oman äitinsä olohuoneeseen. Ikävähän tällainen tilanne on molemmille (asuntojen välillä tarpeen vaatiessa seilailevasta koirasta puhumattakaan), mutta ratkaisuna paras. Kenelläkään ei ole varaa maksaa takuuvuokraa, vuokraa ja sopimussakkoa vain maksimissaan kolmen kuukauden mukavan yhteisasumisen takia.
Joka tapauksessa. Näin jatketaan kunnes tiedetään, mihin nokka näyttää syksymmällä.

Alla pari kuvaa tältä kuulta:

Vappu kaverin luona. Huomatkaa kauniit maisemat (linna!)

Vasemmalla mun CDt ja DVDt, oikealla Peikon DVDt...

 Pääsin ensimmäisen kerran moneen vuoteen käymään linnalla! Kello oli tässä vaiheessa jo yli yhdentoista illalla, mutta ei sen väliä. Pitkän ja vaikean paniikkijakson jälkeen tämä oli upeaa

 

Olen siis hengissä, eikä mulle tämän kiihkeämpää kuulu juuri nyt. Uskoisin, että tästä eteenpäin päivitystahti tulee olemaan hieman nopeampi, joskaan ei välttämättä päivittäinen. Voin ehkä jossain vaiheessa myös intoilla tästä asunnosta ja sen lähiympäristön kauneudesta. Puutaloalueet ovat aina vedonneet muhun.

Tämän pidemmittä löpinöittä voisin alkaa paimentaa äitiä ja Petoa iltalenkille.

Eilen ei lähtenyt

Eilinen oli taas astetta huonompi päivä. Kaikki tuntui merkityksettömältä, turhalta, väsyttävältä ja vaikealta. Mutta ei siitä sen enempää. Jo sen ajatteleminen saa olon huononemaan uudelleen.

No, tänäänkin on vähän vaisu olo, joten taidan jättää pidemmät kirjoittelut jollekin toiselle päivälle. Alla lista musiikista, jota olen viimeksi kuunnellut.

1. Skyrim Full Soundtrack
2. Disturbed - Sons of Plunder
3. Tuoni - Räsäinen Risti
4. Turisas - Ten More Miles
5. Finntroll - Häxbrygd

"Tervetuloa Helsingin paranormaaliin keskussairaalaan"

Päätin tässä aikani kuluksi vältellä kaikkia entisiä projekteja ja aloittaa uuden. Osallistuin samalla tämän vuoden ensimmäiseen Camp NaNoWriMoon, vaikka lupasin itselleni, että osallistun vasta heinäkuussa. Ehdin nimittäin juuri päättää erään toisen vastaavanlaisen kirjoitussysteemin ja vannoin, etten "enää ikinä" kirjoita riviäkään.
Hups.

Osallistuit mihin?
Camp NaNoWriMo on marraskuussa järjestettävän NaNoWriMon (National Novel Writing Month) sukulainen. Siinä missä Nanossa tavoitteena on kirjoittaa vähintään 50 000 sanaa, Campissa sanamäärän voi valita itse, ilmeisesti 10 000:n ja 999 999:n väliltä. Itse päädyin 20 000:een. Jälkimmäisessä on myös mahdollisuutta liittyä "mökkeihin", joihin mahtuu 12 ihmistä. Jokaisella mökillä on oma sanamääränsä, joka luonnollisesti koostuu jokaisen mökissä olevan henkilön omasta sanamäärästä. Eli Campissa kyse on enemmän yhteisöllisyydestä ja siitä, että jokainen saa kirjoitettua vähintään sen oman sanamääränsä täyteen, jotta mökin sanamäärä täyttyisi kuun loppuun mennessä.

Selvä. Mutta mitä hyötyä tästä on?
Ei sitten niin yhtään mitään, ellet ole aina halunnut saada kirjoitettua paljon sanoja. Tästä hyötyy rahallisesti vain, jos saa kirjoittamisen jälkeen editoitua niin upean mestariteoksen, että kustantajat suostuvat sen julkaisuun. Koko homman pointti on kuitenkin kirjoittaa, pitää hauskaa ja ylittää itsensä. Voin nimittäin kertoa, että esimerkiksi Nanon 50 000 sanaa on raa'asti määriteltynä vähintään 100 Word-sivua (Times New Roman, koko 12). Mulla ensimmäisen Nanon sivumäärä on 114 ja toisen 127 sivua. Tosin, jälkimmäisessä sanamäärä kipusi yli 60 000:n.

Eli kirjoitat kuukauden ajan kuin hullu ilman minkäänlaista konkreettista palkintoa?
Juuri niin. Mulle kirjoittamisessa on kyse muustakin kuin rahasta tai maineesta. Se on rakas harrastus, ja vaikka usein revinkin hiuksia päästäni sen takia, en osaa elää ilmankaan.

Jos tahdotte tietää lisää tai huomaatte, että olen puhunut aivan puuta heinää, kommentoikaa ihmeessä. Ja jos vähänkään tuntuu siltä, että haluatte osallistua, linkkien kautta pääsee mukaan. Nano alkaa vasta marraskuussa, mutta Camp järjestetään huhtikuun lisäksi heinäkuussa.

Pelokkaan pelastus - kynsilakka

Kuulostaa uskomattomalta, vai mitä? Eihän se nyt käy mitenkään päin järkeen. Miten kynsilakka muka voi auttaa pelkoon?

Helposti. Ainakin jos pelko liittyy siihen, ettei saa henkeä/hengitä normaalisti. Yksi niistä miljoonasta asiasta mitä nykyään pelkään. Kuolemanpelkohan on vaikea asia jo yksinään, mutta kun siihen lisätään mahdollinen luulotautisuus (en pelleile, pelkään jatkuvasti jotain ruumiillista vikaa), katastrofin ainekset ovat valmiina.
Yksi näistä monesta pelosta on siis se, etten saa kunnolla henkeä, ja tätä pahentaa tietenkin satunnaiset fyysiset tuntemukset siitä, että jokin on nyt vialla. Vaikka kyllähän se henki oikeasti kulkee eikä mitään hätää ole. Mutta milloin pelot ovat olleet rationaalisia?
Ja koska happivajeen näkee mm. sinertävistä kynsistä, mulla tulee toisinaan pakonomainen tarve tarkistaa asia. Jostain syystä ne vaikuttavat sinertävän joka kerta, vaikka kaikki muut vakuuttavat niiden näyttävän aivan normaalilta...

 Kaikille tiedoksi: normaalisti vihaan kynsilakkaa yli kaiken...

Kynsilakka toimii siis ratkaisuna ongelmaan. Voin tuijottaa sormiani vaikka tuntikaupalla jos siltä tuntuu, mutta paniikkikohtauksen riski pienenee hieman, kun näkee muitakin värejä kuin sinistä. Nykyään joudun tosin käyttämään lakkaa myös varpaankynsissä... Ehkä tämä taas tästä.

Mitä olisi kirjoittavan ihmisen elämä

ilman vihkoja? Ei yhtään mitään. Uskallan väittää, että suurin osa kirjoittavista ihmisistä (ehkä jopa kaikki) rakastaa vihkoja niin paljon, että kirjakaupasta ulos suoriutuminen ilman ensimmäisenkään ostamista on saavutus. Tai jos niitä ei tule ostettua, jollain tavalla niitä aina ilmaantuu nurkkiin pyörimään.

Varmasti lähes jokaisella kirjoittavalla ihmisellä on Se Yksi tärkeä vihko, mahdollisesti useampikin. Alla katsaus omiini. Varoitan: niitä on monta, ja olen kuvannut tässä vain tärkeimmät eli suunnilleen puolet. "Hei, olen Korpisusi ja olen vihkoaddikti."

 

Reunimmaiset vihkot ovat kulkeneet mukanani vuosista 2007 ja 2008. Siltä ne taitavat myös näyttää. Sisältönä taustatietoa tarinoitani varten sekä ensimmäisiä versioita joistakin tapahtumista. Keskellä oleva on hieman uudempi, muistaakseni vuodelta 2011 tai -12. Tähän on tullut kerättyä infoa mm. syötävistä kasveista ja sienistä sekä poronhoitosanastoa.

 

Harmaaseen vihkoon olisi tarkoitus kerätä pieniä parin sivun mittaisia tietoiskuja hahmoistani tarinaan katsomatta. Pitkä prosessi, joka ei ole edennyt ollenkaan. Keskimmäinen vihko on vanha, ehkä vuodelta 2003..? Lähes täynnä kaikkea turhaa. Oikeanpuolimmainen vihko on vielä aloittamatta ihan siitä syystä, etten vielä tiedä, mille sen pyhitän.

 

Pidän myös piirtämisestä, vaikka en siinä yleensä kauhean hyvä olekaan. Ideoita kuitenkin riittää. Vasemmanpuoleinen Winsor & Newton on tällä hetkellä käytössä, oikeanpuoleinen sekä keskellä oleva random vihko ovat täynnä.

 

Kenellekään tuskin tulee yllätyksenä, että rakastan näitä. Pienin toimi matkapäiväkirjana Teneriffalla, keskimmäiseen on kirjoitettu oppimispäiväkirjaa filosofian ensimmäiseltä kurssilta ja suurimman tehtävä on toimia tietopankkina yhteisprojektille, jonka Peikon kanssa aloitin.

 

Vasemmanpuoleinen on yläasteaikainen päiväkirja (ei, en kehtaa lukea siitä riviäkään). Keskimmäisessä on mm. muistiinpanoja proosakurssilta vuodelta 2007. Oikeanpuoleinen on vielä melko tyhjä, mutta otan sen varmaankin pian käyttöön - se kun mahtuu laukkuun kuin laukkuun.

Molemmat ovat synttärilahjoja. Vihreä vedenkestävä vihko kaverilta, vaaleanpunavalkoinen äidiltä. Ensimmäinen on ollut mukana festareilla ja on täynnä listoja hauskoista sattumuksista ja tavatuista ihmisistä. Toinen toimii tietopankkina toiselle yhteisprojektille, jonka Peikon kanssa aloitin.