Eilinen oli taas astetta huonompi päivä. Kaikki tuntui merkityksettömältä, turhalta, väsyttävältä ja vaikealta. Mutta ei siitä sen enempää. Jo sen ajatteleminen saa olon huononemaan uudelleen.
No, tänäänkin on vähän vaisu olo, joten taidan jättää pidemmät kirjoittelut jollekin toiselle päivälle. Alla lista musiikista, jota olen viimeksi kuunnellut.
1. Skyrim Full Soundtrack
2. Disturbed - Sons of Plunder
3. Tuoni - Räsäinen Risti
4. Turisas - Ten More Miles
5. Finntroll - Häxbrygd
tiistai 8. huhtikuuta 2014
sunnuntai 6. huhtikuuta 2014
"Tervetuloa Helsingin paranormaaliin keskussairaalaan"
Päätin tässä aikani kuluksi vältellä kaikkia entisiä projekteja ja aloittaa uuden. Osallistuin samalla tämän vuoden ensimmäiseen Camp NaNoWriMoon, vaikka lupasin itselleni, että osallistun vasta heinäkuussa. Ehdin nimittäin juuri päättää erään toisen vastaavanlaisen kirjoitussysteemin ja vannoin, etten "enää ikinä" kirjoita riviäkään.
Hups.
Osallistuit mihin?
Camp NaNoWriMo on marraskuussa järjestettävän NaNoWriMon (National Novel Writing Month) sukulainen. Siinä missä Nanossa tavoitteena on kirjoittaa vähintään 50 000 sanaa, Campissa sanamäärän voi valita itse, ilmeisesti 10 000:n ja 999 999:n väliltä. Itse päädyin 20 000:een. Jälkimmäisessä on myös mahdollisuutta liittyä "mökkeihin", joihin mahtuu 12 ihmistä. Jokaisella mökillä on oma sanamääränsä, joka luonnollisesti koostuu jokaisen mökissä olevan henkilön omasta sanamäärästä. Eli Campissa kyse on enemmän yhteisöllisyydestä ja siitä, että jokainen saa kirjoitettua vähintään sen oman sanamääränsä täyteen, jotta mökin sanamäärä täyttyisi kuun loppuun mennessä.
Selvä. Mutta mitä hyötyä tästä on?
Ei sitten niin yhtään mitään, ellet ole aina halunnut saada kirjoitettua paljon sanoja. Tästä hyötyy rahallisesti vain, jos saa kirjoittamisen jälkeen editoitua niin upean mestariteoksen, että kustantajat suostuvat sen julkaisuun. Koko homman pointti on kuitenkin kirjoittaa, pitää hauskaa ja ylittää itsensä. Voin nimittäin kertoa, että esimerkiksi Nanon 50 000 sanaa on raa'asti määriteltynä vähintään 100 Word-sivua (Times New Roman, koko 12). Mulla ensimmäisen Nanon sivumäärä on 114 ja toisen 127 sivua. Tosin, jälkimmäisessä sanamäärä kipusi yli 60 000:n.
Eli kirjoitat kuukauden ajan kuin hullu ilman minkäänlaista konkreettista palkintoa?
Juuri niin. Mulle kirjoittamisessa on kyse muustakin kuin rahasta tai maineesta. Se on rakas harrastus, ja vaikka usein revinkin hiuksia päästäni sen takia, en osaa elää ilmankaan.
Jos tahdotte tietää lisää tai huomaatte, että olen puhunut aivan puuta heinää, kommentoikaa ihmeessä. Ja jos vähänkään tuntuu siltä, että haluatte osallistua, linkkien kautta pääsee mukaan. Nano alkaa vasta marraskuussa, mutta Camp järjestetään huhtikuun lisäksi heinäkuussa.
Hups.
Osallistuit mihin?
Camp NaNoWriMo on marraskuussa järjestettävän NaNoWriMon (National Novel Writing Month) sukulainen. Siinä missä Nanossa tavoitteena on kirjoittaa vähintään 50 000 sanaa, Campissa sanamäärän voi valita itse, ilmeisesti 10 000:n ja 999 999:n väliltä. Itse päädyin 20 000:een. Jälkimmäisessä on myös mahdollisuutta liittyä "mökkeihin", joihin mahtuu 12 ihmistä. Jokaisella mökillä on oma sanamääränsä, joka luonnollisesti koostuu jokaisen mökissä olevan henkilön omasta sanamäärästä. Eli Campissa kyse on enemmän yhteisöllisyydestä ja siitä, että jokainen saa kirjoitettua vähintään sen oman sanamääränsä täyteen, jotta mökin sanamäärä täyttyisi kuun loppuun mennessä.
Selvä. Mutta mitä hyötyä tästä on?
Ei sitten niin yhtään mitään, ellet ole aina halunnut saada kirjoitettua paljon sanoja. Tästä hyötyy rahallisesti vain, jos saa kirjoittamisen jälkeen editoitua niin upean mestariteoksen, että kustantajat suostuvat sen julkaisuun. Koko homman pointti on kuitenkin kirjoittaa, pitää hauskaa ja ylittää itsensä. Voin nimittäin kertoa, että esimerkiksi Nanon 50 000 sanaa on raa'asti määriteltynä vähintään 100 Word-sivua (Times New Roman, koko 12). Mulla ensimmäisen Nanon sivumäärä on 114 ja toisen 127 sivua. Tosin, jälkimmäisessä sanamäärä kipusi yli 60 000:n.
Eli kirjoitat kuukauden ajan kuin hullu ilman minkäänlaista konkreettista palkintoa?
Juuri niin. Mulle kirjoittamisessa on kyse muustakin kuin rahasta tai maineesta. Se on rakas harrastus, ja vaikka usein revinkin hiuksia päästäni sen takia, en osaa elää ilmankaan.
Jos tahdotte tietää lisää tai huomaatte, että olen puhunut aivan puuta heinää, kommentoikaa ihmeessä. Ja jos vähänkään tuntuu siltä, että haluatte osallistua, linkkien kautta pääsee mukaan. Nano alkaa vasta marraskuussa, mutta Camp järjestetään huhtikuun lisäksi heinäkuussa.
lauantai 5. huhtikuuta 2014
Pelokkaan pelastus - kynsilakka
Kuulostaa uskomattomalta, vai mitä? Eihän se nyt käy mitenkään päin järkeen. Miten kynsilakka muka voi auttaa pelkoon?
Helposti. Ainakin jos pelko liittyy siihen, ettei saa henkeä/hengitä normaalisti. Yksi niistä miljoonasta asiasta mitä nykyään pelkään. Kuolemanpelkohan on vaikea asia jo yksinään, mutta kun siihen lisätään mahdollinen luulotautisuus (en pelleile, pelkään jatkuvasti jotain ruumiillista vikaa), katastrofin ainekset ovat valmiina.
Yksi näistä monesta pelosta on siis se, etten saa kunnolla henkeä, ja tätä pahentaa tietenkin satunnaiset fyysiset tuntemukset siitä, että jokin on nyt vialla. Vaikka kyllähän se henki oikeasti kulkee eikä mitään hätää ole. Mutta milloin pelot ovat olleet rationaalisia?
Ja koska happivajeen näkee mm. sinertävistä kynsistä, mulla tulee toisinaan pakonomainen tarve tarkistaa asia. Jostain syystä ne vaikuttavat sinertävän joka kerta, vaikka kaikki muut vakuuttavat niiden näyttävän aivan normaalilta...
Kynsilakka toimii siis ratkaisuna ongelmaan. Voin tuijottaa sormiani vaikka tuntikaupalla jos siltä tuntuu, mutta paniikkikohtauksen riski pienenee hieman, kun näkee muitakin värejä kuin sinistä. Nykyään joudun tosin käyttämään lakkaa myös varpaankynsissä... Ehkä tämä taas tästä.
Helposti. Ainakin jos pelko liittyy siihen, ettei saa henkeä/hengitä normaalisti. Yksi niistä miljoonasta asiasta mitä nykyään pelkään. Kuolemanpelkohan on vaikea asia jo yksinään, mutta kun siihen lisätään mahdollinen luulotautisuus (en pelleile, pelkään jatkuvasti jotain ruumiillista vikaa), katastrofin ainekset ovat valmiina.
Yksi näistä monesta pelosta on siis se, etten saa kunnolla henkeä, ja tätä pahentaa tietenkin satunnaiset fyysiset tuntemukset siitä, että jokin on nyt vialla. Vaikka kyllähän se henki oikeasti kulkee eikä mitään hätää ole. Mutta milloin pelot ovat olleet rationaalisia?
Ja koska happivajeen näkee mm. sinertävistä kynsistä, mulla tulee toisinaan pakonomainen tarve tarkistaa asia. Jostain syystä ne vaikuttavat sinertävän joka kerta, vaikka kaikki muut vakuuttavat niiden näyttävän aivan normaalilta...
Kaikille tiedoksi: normaalisti vihaan kynsilakkaa yli kaiken...
Kynsilakka toimii siis ratkaisuna ongelmaan. Voin tuijottaa sormiani vaikka tuntikaupalla jos siltä tuntuu, mutta paniikkikohtauksen riski pienenee hieman, kun näkee muitakin värejä kuin sinistä. Nykyään joudun tosin käyttämään lakkaa myös varpaankynsissä... Ehkä tämä taas tästä.
perjantai 4. huhtikuuta 2014
Mitä olisi kirjoittavan ihmisen elämä
ilman vihkoja? Ei yhtään mitään. Uskallan väittää, että suurin osa kirjoittavista ihmisistä (ehkä jopa kaikki) rakastaa vihkoja niin paljon, että kirjakaupasta ulos suoriutuminen ilman ensimmäisenkään ostamista on saavutus. Tai jos niitä ei tule ostettua, jollain tavalla niitä aina ilmaantuu nurkkiin pyörimään.
Varmasti lähes jokaisella kirjoittavalla ihmisellä on Se Yksi tärkeä vihko, mahdollisesti useampikin. Alla katsaus omiini. Varoitan: niitä on monta, ja olen kuvannut tässä vain tärkeimmät eli suunnilleen puolet. "Hei, olen Korpisusi ja olen vihkoaddikti."
Varmasti lähes jokaisella kirjoittavalla ihmisellä on Se Yksi tärkeä vihko, mahdollisesti useampikin. Alla katsaus omiini. Varoitan: niitä on monta, ja olen kuvannut tässä vain tärkeimmät eli suunnilleen puolet. "Hei, olen Korpisusi ja olen vihkoaddikti."
Reunimmaiset vihkot ovat kulkeneet mukanani vuosista 2007 ja 2008. Siltä ne taitavat myös näyttää. Sisältönä taustatietoa tarinoitani varten sekä ensimmäisiä versioita joistakin tapahtumista. Keskellä oleva on hieman uudempi, muistaakseni vuodelta 2011 tai -12. Tähän on tullut kerättyä infoa mm. syötävistä kasveista ja sienistä sekä poronhoitosanastoa.
Harmaaseen vihkoon olisi tarkoitus kerätä pieniä parin sivun mittaisia tietoiskuja hahmoistani tarinaan katsomatta. Pitkä prosessi, joka ei ole edennyt ollenkaan. Keskimmäinen vihko on vanha, ehkä vuodelta 2003..? Lähes täynnä kaikkea turhaa. Oikeanpuolimmainen vihko on vielä aloittamatta ihan siitä syystä, etten vielä tiedä, mille sen pyhitän.
Pidän myös piirtämisestä, vaikka en siinä yleensä kauhean hyvä olekaan. Ideoita kuitenkin riittää. Vasemmanpuoleinen Winsor & Newton on tällä hetkellä käytössä, oikeanpuoleinen sekä keskellä oleva random vihko ovat täynnä.
Kenellekään tuskin tulee yllätyksenä, että rakastan näitä. Pienin toimi matkapäiväkirjana Teneriffalla, keskimmäiseen on kirjoitettu oppimispäiväkirjaa filosofian ensimmäiseltä kurssilta ja suurimman tehtävä on toimia tietopankkina yhteisprojektille, jonka Peikon kanssa aloitin.
Vasemmanpuoleinen on yläasteaikainen päiväkirja (ei, en kehtaa lukea siitä riviäkään). Keskimmäisessä on mm. muistiinpanoja proosakurssilta vuodelta 2007. Oikeanpuoleinen on vielä melko tyhjä, mutta otan sen varmaankin pian käyttöön - se kun mahtuu laukkuun kuin laukkuun.
Molemmat ovat synttärilahjoja. Vihreä vedenkestävä vihko kaverilta, vaaleanpunavalkoinen äidiltä. Ensimmäinen on ollut mukana festareilla ja on täynnä listoja hauskoista sattumuksista ja tavatuista ihmisistä. Toinen toimii tietopankkina toiselle yhteisprojektille, jonka Peikon kanssa aloitin.
torstai 3. huhtikuuta 2014
Inspis, osa 1 - Metsä
En muista kertaakaan olleeni metsässä niin, että olisin halunnut olla missä tahansa muualla. Vaikka nuorempana vihasinkin sitä, että äitipuoleni pakotti mut pihalle vähintään tunniksi, läheisessä metsässä en jaksanut olla huonolla tuulella. Toisinaan kävelyn sijasta istuinkin kivellä ja katselin ympärilleni. Vilkkaan mielikuvituksen ansiosta näin paljon enemmän kuin puita ja mättäitä. Joka suunnassa oli menninkäisiä, peikkoja ja susia, edessäni käytiin eeppisiä taisteluita, kaikki oli täynnä magiaa.
Etelään muutettuani rakastuin metsään vielä palavammin. Täällä lajien kirjo on suurempi, vihreän sävyjä on kymmenittäin ja ikivanha kallio ruokkii mielikuvitustani vielä enemmän. Sain valtavasti uusia ideoita. Aloin myös liikkua useammin, yleensä täysin vapaaehtoisesti.
Etelään muutettuani rakastuin metsään vielä palavammin. Täällä lajien kirjo on suurempi, vihreän sävyjä on kymmenittäin ja ikivanha kallio ruokkii mielikuvitustani vielä enemmän. Sain valtavasti uusia ideoita. Aloin myös liikkua useammin, yleensä täysin vapaaehtoisesti.
Kuva lavastettu, tällaisia täältä ei sentään yleensä löydä. Tekoveri on pesty pois
Täällä jopa sammal on vihreämpää kuin muualla...
Sen verran on pakko mainita, että tämä on pohjoisesta, ei täältä
keskiviikko 2. huhtikuuta 2014
Mitä tehdä kun pelottaa?
Paniikkikohtaus on monella tavalla ikävä ja pelottava asia. Sen lisäksi, että kohtauksista kärsivä ihminen käytännössä taistelee usein ilman syytä ilmaantunutta pelkoreaktiota vastaan, lähipiiriin kuuluvat harvoin ymmärtävät, mistä on kyse. Usein siihen suhtaudutaan vähätellen, torjuen tai jopa pilkaten. "Eihän tässä nyt ole mitään pelättävää, älä viitsi olla tuollainen. Keksit sen vain omasta päästäsi. Oletko aivan hullu?"
Paniikkihäiriöyhdistyksen sivuilta löytyy mielestäni varsin selkeä teksti siitä, mikä paniikkihäiriö on, mitä paniikkikohtauksen iskiessä tapahtuu ja kuinka sitä voi hoitaa. Suosittelen lukemaan, vaikka ei itse tästä kärsisi. Lähipiirissäsi nimittäin saattaa olla joku, jolle aihe on hyvinkin tuttu.
Mitä tehdä, kun se sitten iskee?
Alla on lista asioista, jotka ovat mulla paniikkikohtauksen iskiessä toimineet. En voi luvata, että nämä toimivat kaikilla ihmisillä kaiken aikaa, mutta aina voi toivoa. Lisäksi listan on tarkoitus näyttää, että kohtauksesta voi selvitä monella eri tavalla.
En myöskään sano, että paniikkihäiriön kanssa pitää elää yksin, ilman psykiatrista apua tai lääkkeitä. Lääkärin lähetteen saaminen voi olla iso kynnys eikä se ole ihan helppoa, mutta keskusteluapu saattaa toimia. Minkä lisäksi se on ilmaista. Lääkkeet eivät, mutta niistäkin voi olla joillekin apua. Ja ne eivät sitten ole se autuaaksitekevä asia, ne eivät poista ongelmaa. Mutta ne saattavat toimia hyvänä apuvälineenä - aivan kuten nuo mun listaamat asiat.
Tämän myötä toivotan kaikille erittäin antoisaa, valoisaa ja mahdollisimman vähäpelkoista huhtikuuta!
Paniikkihäiriöyhdistyksen sivuilta löytyy mielestäni varsin selkeä teksti siitä, mikä paniikkihäiriö on, mitä paniikkikohtauksen iskiessä tapahtuu ja kuinka sitä voi hoitaa. Suosittelen lukemaan, vaikka ei itse tästä kärsisi. Lähipiirissäsi nimittäin saattaa olla joku, jolle aihe on hyvinkin tuttu.
Mitä tehdä, kun se sitten iskee?
Alla on lista asioista, jotka ovat mulla paniikkikohtauksen iskiessä toimineet. En voi luvata, että nämä toimivat kaikilla ihmisillä kaiken aikaa, mutta aina voi toivoa. Lisäksi listan on tarkoitus näyttää, että kohtauksesta voi selvitä monella eri tavalla.
- Hengittäminen. Tämä on listassa ensimmäisenä ihan sen takia, että sain tämän neuvon nuorten psykiatriselta polilta ja osan ajasta se on jopa auttanut. Mulle kerrottiin, että paniikkikohtauksessa sykeyleensä nousee yli yhdeksäänkymmeneen lyöntiin minuutissa. Kun ihmisen syke kohoaa, rationaalinen ajattelu vaikeutuu huomattavasti. Ja kuten kaikki tietävät, pelätessä ei ajattele rationaalisesti - oli kyse sitten paniikkikohtauksesta, läheltä piti -tilanteesta tai peiton alle käpertymisestä kauhuleffan jälkeen. Joten jo parin minuutin rauhallinen hengittäminen nenän kautta sisään ja suun kautta ulos (keuhkot hitaasti täyteen ja uloshengitys sisäänhengitystä pidempi, keuhkot aivan tyhjäksi asti) yleensä auttaa laskemaan sykettä jonkin verran. Ainakin mulla tämä on auttanut lievemmissä paniikkikohtauksissa sen verran, että olen saanut ohjattua ajatukset muualle.
- Puhuminen. Jos et ole yksin, kerro paniikkikohtauksestasi. Toisille jo se, että muut tietävät missä mennään, saattaa helpottaa. Lisäksi, jos tiedät esimerkiksi kädestä pitämisen tai toisen ihmisen rauhallisen jutustelun auttavan siinä, että saat ajatukset pois kohtauksesta, siitä kannattaa kertoa. Tai jos koet, ettet voi itse kohtauksesta kertoa, voit aina sanoa, että juuri nyt tarvitset halauksen/turhanpäiväistä keskustelua säästä/omaa tilaa... Mikä se "oma juttu" sitten onkaan.
- Musiikki. Joillakin ihmisillä se on klassinen, joillakin iskelmä, joillakin mongolialainen kurkkulaulu. Mulla se on metalli. Jos tiedät jonkin tietyn musiikin rauhoittavan (vielä parempaa, jos kyseiseen musiikkiin liittyy positiivisia mielleyhtymiä), kuuntele sitä. Keskity sanoihin, jos niitä on. Keskity melodiaan. Rummuta sormilla tahtia. Mukana ei kannata laulaa, sillä laulaessaan ihminen harvemmin hengittää normaalisti, mikä saattaa pahentaa tilannetta.
- Aistit. Jos pystyt (eli et ole auton ratissa tai muuten vaikeassa paikassa), laita silmät kiinni. Keskity listaamaan, mitä kuulet: liikenteen kohina, kellon naksunta, tuuli, katupora... Haistatko jotain erityistä? Bussissa istuvan rouvashenkilön parfyymin, ehkä? Kuvaile sen tuoksua itsellesi. Keskity löytämään kehostasi ainakin yksi kohta, mihin ei satu. Aina on jotain. Se saattaa olla villasukkien lämpö varpaissa, läheisen ihmisen kosketus... Tai vaikka vain ilmavirta hiuksissa.
- Kuvittele olevasi joku muu. Kuinka äitisi yrittäisi selvitä tilanteesta? Entä se ah-niin-ihana näyttelijä(tär), naapurin mummo tai paras ystävä? Valikoi sellainen ihminen, jonka uskot pystyvän mihin tahansa ja kuvittele hetken aikaa, että olet hän. Mitä sanoisit itsellesi? Mitä tekisit?
- Pois tilanteesta. En todellakaan suosittele tätä käytettäväksi koko ajan. Jos yrität päästä tilanteesta pois joka kerta kun saat paniikkikohtauksen, alat jossain vaiheessa vältellä kyseistä tilannetta (tai paikkaa, aikaa, tiettyä seuraa... missä kohtaus sitten tuleekin). Se tuntuu hyvältä idealta, mutta sitä se ei pidemmän päälle ole. Toisinaan se on kuitenkin ainoa vaihtoehto. Esimerkiksi silloin, jos reagoit paniikkiin vatsallasi. Tiedän nimittäin, että siitä tunteesta on lähes mahdotonta harhauttaa ajatukset pois. Jos vessaan on päästävä, sinne on päästävä. Piste. Tämän kanssa on tärkeintä muistaa, että mahdollisimman pian paniikkikohtauksen jälkeen kannattaa yrittää uudelleen heti kun tuntuu siltä, että uskaltaa. Älkää siis tehkö kuten mä ja vältelkö vaikkapa sitä auton kyytiin menemistä vuoden verran. Mitä pidempään odotat, sitä vaikeampaa se sitten on.
En myöskään sano, että paniikkihäiriön kanssa pitää elää yksin, ilman psykiatrista apua tai lääkkeitä. Lääkärin lähetteen saaminen voi olla iso kynnys eikä se ole ihan helppoa, mutta keskusteluapu saattaa toimia. Minkä lisäksi se on ilmaista. Lääkkeet eivät, mutta niistäkin voi olla joillekin apua. Ja ne eivät sitten ole se autuaaksitekevä asia, ne eivät poista ongelmaa. Mutta ne saattavat toimia hyvänä apuvälineenä - aivan kuten nuo mun listaamat asiat.
Tämän myötä toivotan kaikille erittäin antoisaa, valoisaa ja mahdollisimman vähäpelkoista huhtikuuta!
tiistai 1. huhtikuuta 2014
En tiennyt, mistä tänään kirjoittaisin
Ja siitä syystä päätin kirjoittaa kirjoittamisesta. Se on mulle samaan aikaan sekä rakas harrastus että piikki lihassa. Muistan tehneeni "kirjoja" jo ennen kuin osasin aakkosia. Ne sisälsivät aaltoviivoja ja sapluunakuvia. Kun sitten opin lukemaan ja kirjottamaan, täytin jokaisen omistamani vihkon tarinanaluilla, hahmoilla ja maailmoilla. Harvemmin sain mitään valmiiksi. No, tietenkin koulun pakolliset kirjoitelmat, joita rustasin aina innoissani. Sivuja kului aina vähintään kolminkertaisesti enemmän kuin muilla, ja viidennellä luokalla taisin täyttää ainakin neljä kirjoitelmavihkoa.
Ensimmäisen pitkäjänteisen projektini aloitin, kun olin kahdentoista. Jostain syystä silloisen kouluni opettajat olivat päättäneet, että äidinkielen opetus korvataan sillä, että jokainen kuudesluokkalainen kirjoittaa oman kaunokirjallisen teoksen. Voitte vain kuvitella, kuinka vaikeaa mun oli pysyä hiljaa ja paikallaan pulpetissa, kun tästä kuulin... Ihan oma kirja, jonka saa itse suunnitella alusta loppuun! Tähän kirjoitusprosessiin kuului luonnollisesti myös kansien tekeminen sekä tekstin itsenäinen editointi jälkeenpäin, ja halukkaat saivat pientä korvausta vastaan muutaman painetun kappaleen kirjastaan. Viisi kappaletta pehmeäkantisia teoksia taisi maksaa 25 euroa.
Nyt lähes yhdeksän vuotta myöhemmin en kykene avaamaan kyseistä "opusta" (hurjat 76 sivua). Se ei ole mikään ihme, sillä 12-vuotiaat harvoin kirjoittavat mestariteoksia. Kokemus oli silti opettavainen, ja vaikka se olikin sen ikäisenä iso ja rankka projekti, palava halu kirjoittaa vain kasvoi.
Vaikka "kirjani" on kamalaa kuraa alusta loppuun, perusidea ja päähenkilöt ovat edelleen olemassa. Teoksen juoni meni remonttiin, ja nyt mulla on kohtalaisen toimiva maailma ja suunnitelma trilogialle. Tiedän, kuulostaa kammottavan kliseiseltä, mutta en uskalla olettaa, että tulisin koskaan julkaisemaan ensimmäistäkään osaa.
Fantasia on aina ollut se "mun juttu". Mulla on tällä hetkellä kesken yhdeksän enemmän tai vähemmän vakavaa kirjoitusprojektia. Niistä yksi ei ole millään tavalla liitoksissa fantasiaan ja toisen kanssa olen kahden vaiheilla - lähinnä mietin, leikinkö päähenkilön mielenterveydellä vai ovatko hänen näkemänsä asiat todellisia. Kykenen toki kirjoittamaan realistisiakin tarinoita, mutta siitä huolimatta joko palaan omaan maailmaani tai lisään tänne muitakin inhimillisiä lajeja.
Genrenä fantasia on jo melkoisen kulunut ja käytetty, ja nykyään julkaistaan harvemmin mitään tuoretta. Veikkaisin, että tähän on kaksi syytä:
1. Osa kirjoittajista jää polkemaan paikallaan ja tallaa samoja polkuja, koska "tämä on toiminut ennenkin". Ei haluta, uskalleta tai osata kokeilla mitään uutta ja radikaalia, kuten vaikkapa ilmastonmuutoksen puolesta taistelevia lohikäärmeitä (koska ikijäästä muotoiltu ase on ainoa toimiva ase niitä vastaan) tai ihmiskansan orjuuttaneita voikukkia ("te olette tämän maailman todellisia rikkakasveja!").
2. Kustantajat eivät uskalla ottaa riskejä. Eihän kukaan nyt halua lukea viisisataasivuista teosta maailman valloittaneista psykopaattimurateista. Vai haluaako? Mun mielestä se voisi olla ihan virkistävää vaihtelua.
Toki ajoittain julkaistaan myös hyvää ja vähemmän kulunutta fantasiaa. Esimerkkejä mun on huono antaa, olen nimittäin lähiaikoina lukenut hävettävän vähän uusia kirjoja. Joudutte siis odottamaan lukuvinkkejä jonkin aikaa. Ja toki jokaisella on eri käsitys siitä, mikä on vähän käytettyä. Ei nimittäin ole kahta ihmistä, jotka olisivat lukeneet sataprosenttisesti samat kirjat. Siitä johtuen aina on joku, joka voi tulla sanomaan, että on lukenut samasta aiheesta jo ainakin kaksi kirjaa.
Ehkä annan aiheen olla taas hetken aikaa. Mielipiteet ovat erittäin tervetulleita. Puhunko asiaa vai olenko aivan järjiltäni?
Ensimmäisen pitkäjänteisen projektini aloitin, kun olin kahdentoista. Jostain syystä silloisen kouluni opettajat olivat päättäneet, että äidinkielen opetus korvataan sillä, että jokainen kuudesluokkalainen kirjoittaa oman kaunokirjallisen teoksen. Voitte vain kuvitella, kuinka vaikeaa mun oli pysyä hiljaa ja paikallaan pulpetissa, kun tästä kuulin... Ihan oma kirja, jonka saa itse suunnitella alusta loppuun! Tähän kirjoitusprosessiin kuului luonnollisesti myös kansien tekeminen sekä tekstin itsenäinen editointi jälkeenpäin, ja halukkaat saivat pientä korvausta vastaan muutaman painetun kappaleen kirjastaan. Viisi kappaletta pehmeäkantisia teoksia taisi maksaa 25 euroa.
Nyt lähes yhdeksän vuotta myöhemmin en kykene avaamaan kyseistä "opusta" (hurjat 76 sivua). Se ei ole mikään ihme, sillä 12-vuotiaat harvoin kirjoittavat mestariteoksia. Kokemus oli silti opettavainen, ja vaikka se olikin sen ikäisenä iso ja rankka projekti, palava halu kirjoittaa vain kasvoi.
Vaikka "kirjani" on kamalaa kuraa alusta loppuun, perusidea ja päähenkilöt ovat edelleen olemassa. Teoksen juoni meni remonttiin, ja nyt mulla on kohtalaisen toimiva maailma ja suunnitelma trilogialle. Tiedän, kuulostaa kammottavan kliseiseltä, mutta en uskalla olettaa, että tulisin koskaan julkaisemaan ensimmäistäkään osaa.
Fantasia on aina ollut se "mun juttu". Mulla on tällä hetkellä kesken yhdeksän enemmän tai vähemmän vakavaa kirjoitusprojektia. Niistä yksi ei ole millään tavalla liitoksissa fantasiaan ja toisen kanssa olen kahden vaiheilla - lähinnä mietin, leikinkö päähenkilön mielenterveydellä vai ovatko hänen näkemänsä asiat todellisia. Kykenen toki kirjoittamaan realistisiakin tarinoita, mutta siitä huolimatta joko palaan omaan maailmaani tai lisään tänne muitakin inhimillisiä lajeja.
Genrenä fantasia on jo melkoisen kulunut ja käytetty, ja nykyään julkaistaan harvemmin mitään tuoretta. Veikkaisin, että tähän on kaksi syytä:
1. Osa kirjoittajista jää polkemaan paikallaan ja tallaa samoja polkuja, koska "tämä on toiminut ennenkin". Ei haluta, uskalleta tai osata kokeilla mitään uutta ja radikaalia, kuten vaikkapa ilmastonmuutoksen puolesta taistelevia lohikäärmeitä (koska ikijäästä muotoiltu ase on ainoa toimiva ase niitä vastaan) tai ihmiskansan orjuuttaneita voikukkia ("te olette tämän maailman todellisia rikkakasveja!").
2. Kustantajat eivät uskalla ottaa riskejä. Eihän kukaan nyt halua lukea viisisataasivuista teosta maailman valloittaneista psykopaattimurateista. Vai haluaako? Mun mielestä se voisi olla ihan virkistävää vaihtelua.
Toki ajoittain julkaistaan myös hyvää ja vähemmän kulunutta fantasiaa. Esimerkkejä mun on huono antaa, olen nimittäin lähiaikoina lukenut hävettävän vähän uusia kirjoja. Joudutte siis odottamaan lukuvinkkejä jonkin aikaa. Ja toki jokaisella on eri käsitys siitä, mikä on vähän käytettyä. Ei nimittäin ole kahta ihmistä, jotka olisivat lukeneet sataprosenttisesti samat kirjat. Siitä johtuen aina on joku, joka voi tulla sanomaan, että on lukenut samasta aiheesta jo ainakin kaksi kirjaa.
Ehkä annan aiheen olla taas hetken aikaa. Mielipiteet ovat erittäin tervetulleita. Puhunko asiaa vai olenko aivan järjiltäni?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)