Maailman tärkein kodinkone

on tässä taloudessa kahvinkeitin. Ilman sitä ei vaan pärjää. Kaiken muun voi korvata. Veden voi lämmittää kattilassa ja ruoan vaikka avotulella, astiat ja vaatteet voi pestä käsin, ruoat laittaa maakuoppaan... Mutta kahvinkeitin täytyy olla. Toki keittäminen onnistuu kattilallakin, mutta joistakin asioista mä en tingi, kiitos vain.

Ookkonää Oulusta? Keitettäskö me kahavia?

Kuten kuvasta näkyy, kofeiinimyrkytämme itsemme tummapaahtoisella Presidentillä. Miksi? Yksinkertaista. Mikään muu ei maistu yhtä hyvältä. Lisäksi suurin osa muista kahveista närästää pahemmin ja tummapaahtoisessa kahvissa on vähemmän kofeiinia. Kaipa jonkun mielestä kuulostaa tekopyhältä jeesustelulta juoda vähäkofeiinista kahvia, mutta hei; sentään emme juo kofeiinitonta. Se on nimittäin järjetöntä.
Maidosta olemme osin eri mieltä. Mä tykkään käyttää melko reilusti (sen verran, että kahvi jää lämpimähköksi tai vähän viileämmäksi) ja Peikko jossain määrin vähemmän (lämmintä, lähes kuumaa) ja toisinaan ei ollenkaan.

Aloitin kahvinjuonnin ollessani kolmentoista. Ehkä turhan aikaista, mutta olkoon. Sentään olen vähentänyt (pakosta) kolmesta yhteen kupilliseen päivässä. Kahvi kun sattuu edesauttamaan paniikkikohtauksia. Toki sen juomisen voisi lopettaa kokonaan, mutta täytyyhän ihmisellä jonkinlaisia paheita olla. Siispä en suostu luopumaan aamukahvista. Jos lopettaisin vedoten vain ja ainoastaan siihen, että tahdon vältellä paniikkikohtauksia keinolla millä hyvänsä, saisin saman tien unohtaa myös sokerin, syömisen, ulos menemisen, ajattelemisen ja elämisen. Ja ei, teen litkiminen ei auta asiaa, kokeiltu on. Juon teetä vain silloin, kun olen kipeänä - tai jos haluan sellaisen fiiliksen.

Pakko kyllä sanoa, että yksi maailman parhaimmista tuntemuksista on se, kun istuu aamulla parvekkeella kahvia juoden, tarkistaa kukkien voinnin ja ihmettelee maailman menoa. Vaikka se maailma sitten koostuisikin autoista, siitepölystä, meluavista lapsista ja pesimäintoisista linnuista.